Sote-uudistus on kuntauudistus
Maan hallitus on päättänyt linjata sote-uudistuksen päälinjat kuluvan lokakuun loppuun mennessä. Tätä ennen on hallituksen selvitystyöryhmä on elokuussa tehnyt ehdotuksensa jossa sote-palvelut järjestettäisiin 9-12 alueella. Selvityshenkilöiden mukaan hallituksen tulisi uudistuksen valmistelun alkuvaiheessa päättää itsehallintoalueiden määrästä ja aluejaosta. Työryhmä toteaa, että vaikka sote-ratkaisu pitää tehdä ensin, ei pidä luoda vain sote-alueita, vaan muodostettavien alueiden pitäisi jatkossa soveltua muidenkin alueellisten tehtävien järjestämiseen. Merkittävä esitys on se, että sote-palveluiden rahoittaja olisi valtio.
Olennaista uudistuksessa kuntien rahoituksen näkökulmasta on se, että se joka tuottaa palvelut myös ne myös maksaa. Ei voi olla niin, kuten edellisessä viiden suuralueen (Erva, erityisvastuualue) ”harjoituksessa” kunnat olisivat olleet palveluiden maksajia, mutta päätöksenteko olisi tehty aivan muualla. Itsehallintoalueiden näkökulmasta sote-palveluiden valtion rahoitus on ongelmallinen. Vaikka muodollisesti itsehallintoalueille velvoitetaankin sote-palveluiden järjestäminen, niin edellä mainitun Erva-esimerkin näkökulmasta herää kysymys puhutaanko tällöin alueiden itsehallinnosta? Ei missään tapauksessa. Tällöin alueet ovat valtion käden jatke jotka toteuttavat maksajansa tahtoa. Alueiden itsenäisyydestä ei voida puhua, päinvastoin.
Valtion sote-rahoituksen sijaan tuleekin vakavasti pohtia itsehallintoalueiden sisäistä verotusta vaikka ylimääräinen veronkanto koetaankin yleisesti ongelmalliseksi. Nykyisellä tietotekniikalla se ei ole sote-uudistuksessa suurin haaste. Haasteet ovat täysin muualla. Siinä, miten jo monien mielessä karttaharjoituksiaan tehdessä on unohtunut sote-uudistuksen tavoite; miten sosiaalitoimi, erikoissairaanhoito ja perusterveydenhuolto integroidaan. Veronkantomenettelystä ei pidä tehdä tässä suuressa kokonaisuudessa ongelmaa. Olennaista on se, että itsehallintoalueilla on sekä verotusoikeus ja sitä kautta myös palveluiden tuottamis- ja järjestämisvelvollisuus. Muutoin koko sote-uudistus voidaan heittää romukoppaan joka sekään ei ole sote-uudistuksessa uutta.
Tällä hetkellä puhutaan 5-19 alueen haarukasta. Haarukka on melkoinen jota sävyttää Ylen vastikään tekemä tutkimus miten valta-asetelmat kussakin mallissa määräytyvät. On paikallaan herättää kysymys, mennäänkö uudistuksessa mikä pää edellä ? Ihmisille tuotettavien sote-palveluiden josta pitäisi olla kyse vai sote-alueiden päätöksentekovallan jolloin ihmisille tarjottavat palvelut ovat sivuseikka? Epäilen vahvasti, että jälkimmäinen, niin valitettavaa kuin se onkin. Edellisen Erva-esimerkin valossa alle kymmenen sote-alueen määrä kaatuu jo perustuslaillisiin ongelmiin, merkittävään demokratiavajeeseen.
Yksittäisten kuntien näkökulmasta sote-uudistusta ei voi myöskään yksittäisten kuntien vaikuttamismahdollisuudet huomioon ottaen vähätellä, jos ja kun itsehallintoalueet tulevat perustumaan nykyisten maakuntayhtymien pohjalle, jota voidaan pitää realistisena, oli niiden määrä mikä tahansa. Esimerkinomaisesti voi todeta kuntien vaikuttamismahdollisuuden näkökulmasta taannoin kaatuneen Meri-Lapin kuntaliitoshankkeen. Kuntaliitosta ei syntynyt, mutta sitä kautta ei syntynyt vaikuttamismahdollisuuksiakaan isossa sote-kokonaisuudessa. Sama logiikka koskee luonnollisesti myös kaikkia maamme kuntia. Kuntien jonkin aikaa sote-uudistuksen jälkeen kiillotellessa kunnantalojensa ovenkahvoja ja puhallellessa enimpiä pölyjä kunnanviireistä, kunnan isät ja äidit heräävät sote-mullistuksen todellisuudessa siihen tosiasiaan, että sote-uudistus on myös iso kuntauudistus jota ei ole koskaan nähty.
Olli-Pekka Salminen
Kirjoittaja on hallintotieteiden maisteri pääaineena kunnallisoikeus
