”Hoivassa on koko ajan laskusuhdanne” – tutkijat huolestuivat, sillä vanhusten hoivaa tuupataan kuin varkain omaisille
Tutkijat muistuttavat, että koska avioerojen, leskien ja yksin asuvien määrät kasvat, puolisolta saatavaan hoivaan voidaan tukeutua yhä vähemmän. (Kuva: Miska Puumala)
– Ympärivuorokautista hoitoa vähennetään vauhdilla ja kokonaisia hoivayksikköjä suljetaan. Hoivan tarpeet eivät kuitenkaan katoa. Mihin hoidettavat lopulta päätyvät?
Kysymyksen esittää professori Teppo Kröger Jyväskylän yliopistosta. Hän osallistui Helsingin yliopiston Tiedekulmassa järjestettyyn toukokuiseen tilaisuuteen, jossa pohdittiin isoja kysymyksiä hoivan järjestämisestä ja sen kustannuksista.
Krögerin mielestä on naiivia ajatella, että omaiset ovat valmiit huolehtimaan hoivaa tarvitsevista läheisistään, vaikka sitä haluttaisiin.
– Potentiaalia on korkeintaan eläkeläispariskunnissa, jotka auttavat toisiaan. Mutta rajat tulevat heilläkin vastaan.
Mainos (juttu jatkuu mainoksen jälkeen)
Tutkijatohtori Kaarina Korhonen Helsingin yliopistosta ei myöskään usko, että läheisistä tulisi isoa apua tilanteessa, jossa väestö ikääntyy hyvin nopeasti.
Suomalainen yhteiskunta ei tue monisukupolvisuutta ja toinen toisista huolehtimista. Eri sukupolvet eivät asu samassa taloudessa tai edes naapurustossa eikä aikuisista lapsista ole muistisairaiden vanhempiensa hoivaajiksi. Joissakin muissa kulttuureissa naisten ajatellaan huolehtivan ikääntyvistä vanhemmistaan ja jopa sukulaisistaan, mutta Suomessa naiset käyvät kokopäivätöissä.
Hoiva oman toimen ohella käy hyvin kuormittavaksi, ja muistisairauden hoitamiseen tarvitaan ammattiosaamista.
Apulaisprofessori Mirkka Danielsbacka Turun yliopistosta siteeraa tutkimuksia, joiden mukaan omaishoitajiksi siirtyvien läheisten hyvinvointi on koetuksella. Riskinä on muun muassa masennusoireiden lisääntyminen.
– Jos hoivaa siirretään nopeasti koteihin, ollaan pian tilanteessa, että kotihoito ei tiedä paikalle tullessaan, kumpi on hoitaja ja kumpi hoivattava.
Halukkuus ottaa omaisen hoivaaminen omaksi tehtäväksi on yksi iso kysymys. Eurooppalainen vertailu osoitti, etteivät suomalaiset ole järin valmiita hoivaamaan ikääntyviä vanhempiaan. Suomalaiset ovat kaikkein eniten eri mieltä väitteestä ”täysi-ikäisillä lapsilla on velvollisuus huolehtia vanhempiensa pitkäaikaishoidosta”.
Tutkijat muistuttavat, että koska avioerojen, leskien ja yksin asuvien määrät kasvat, puolisolta saatavaan hoivaan voidaan tukeutua yhä vähemmän.
Keskimääräinen elinikä on samaan aikaan noussut, mikä kääntöpuolena tarkoittaa, että yhä useampi ehtii elää muistisairaaksi asti. (Kuva: Seppo Haavisto)
Yhä tiukemmat kriteerit hoitoon pääsyyn
Kröger on pohtinut, ollaanko omaisiin kuitenkin tukeutumassa kuin varkain. Hän huomauttaa, ettei Suomessa ole käyty kunnollista keskustelua eikä teemasta myöskään ole tehty poliittisia linjauksia.
– Esimerkiksi palveluihin pääsemisen kriteerejä saatetaan justeerata ikään kuin näkymättömästi ilman, että tehtäisiin linjanvetoa.
Halutaanko, että omaiset – yleensä töissä olevat naiset – jättävät työnsä ja alkavat hoitaa vanhempiaan. Jos taas halutaan lisätä yksityisiä palveluja, epätasa-arvo kasvaa, sillä niihin on varaa vain hyvätuloisilla eläkeläisillä. Vai aiotaanko vanhat jättää koteihinsa selviämään omin nokkineen?
Kröger on huolissaan seurannut hyvinvointialueiden säästösuunnitelmia. Hän huomauttaa, että vanhusten palvelujen rahoitus on Suomessa muita Pohjoismaita alhaisempi eikä hoivakriisi ratkea palveluja keventämällä. Suuret ikäluokat tulevat vanhuusikään tällä ja ensi vuosikymmenellä, ja hoivan tarve kasvaa entistäkin nopeammin.
Danielsbacka sanoo, että nykyisellä kehityskululla hoivatyö siirtyy perheille, mikä koskee eläkkeellä olevien puolisoiden lisäksi myös työikäistä väestöä. Avoimeksi jää kysymys, millaisia seurannaisvaikutuksia tämä aiheuttaa koko yhteiskunnassa.
Tietoa tarvittaisiin myös siitä, miten paljon omaiset, muut läheiset tai ystävät auttavat ja hoitavat vanhuksia muutoin kuin virallisesti omaishoitajina. Tiedossa ei myöskään ole, miten vahvasti epävirallinen hoiva tukee virallisia hoivapalveluja tai kuinka suuri taloudellinen vaikutus epävirallisella hoivalla on.
Taannoisessa hyvinvointi & palvelut -kyselyssä lähes 30 prosenttia suomalaisista kertoi auttavansa läheisiään. Tällainen auttaminen voi olla esimerkiksi kaupassakäyntiä tai muita arkipäivän askareita.
Kröger muistuttaa omaistukijärjestelmän kehittämisen alkuajoista. Tuolloin kyseltiin, onko järkeä maksaa omaisille työstä, jonka he tekisivät joka tapauksessa.
– Erityisesti ulkomaisilta tutkijoilta kuuli kommentteja, että omaisille maksaminen on kuin rahan polttamista. Nyt ollaan viisastuttu, tiedämme, miten tärkeää tuki on omaishoitajille. Pelkkä rahallinen tuki ei kuitenkaan riitä, tarvitaan muutakin.
Vanhusten palvelutalot ovat hupeneva luonnonvara. Arkistokuva. (Kuva: Ville Miettinen)
Hoivan saatavuus laskenut koko vuosituhannen
THL:n keräämien tilastojen mukaan hoivapalvelujen saatavuus yli 75 vuotta täyttäneillä on laskenut vuosituhannen alusta. Laskeva suunta koskee säännöllistä kotihoitoa, ympärivuorokautista hoitoa, pitkäaikaista laitoshoitoa sekä tehostettua palveluasumista.
– Saatavuuden laskusuunta näyttää, että talouden trendit eivät vaikuta hoivan saamiseen, vaan hoivassa on koko ajan laskusuhdanne, Kröger huomauttaa.
Keskimääräinen elinikä on samaan aikaan noussut, mikä kääntöpuolena tarkoittaa, että yhä useampi ehtii elää muistisairaaksi asti.
Ympäri maailmaa etsitään kiivaasti keinoja lykätä muistisairautta ja löytää toimivia keinoja sen hoitamiseksi. Tulokset ovat osin ristiriitaisia. Kröger mainitsee pohjoismaisen hankkeen, jossa selvitettiin kuntouttavaa ja varhaisen puuttumisen malleja muistisairauden lykkäämisessä. Toivotunlaiset tulokset jäivät saamatta.
Myös Linnosmaa huomauttaa, että keinoja on vähän. Suomalaisessa tutkimuksessa nähtiin, että vahvistamalla riskiryhmien terveellisiä elintapoja – liikuntaa, ruokavaliota, sekä muisti- ja sosiaalisiin toimintoja – muistisairauden tuloa voitiin viivästää.
Kirsi Riipinen, teksti
