Lapsiperheiden hyvinvointi ei siirry strategioista käytäntöihin – raportti esittää kuntien vapauttamista suunnitteluvelvoitteista
Kuva: Ville Miettinen
Matti Rimpelän mukaan lapsiperheiden pahoinvoinnin vähentämiseksi kuntien on panostettava sisäiseen kustannusvaikuttavuuden seurantaan. Kunnat eivät kuitenkaan selviä yksin, hän sanoo. "Kunnat tarvitsevat merkittävää tutkimus- ja kehittämispanostusta. Mutta ei hajautettuna projektikaaoksena jota nyt tehdään, vaan kuntaa kokonaisuutena katsoen."
Jos lapsiperheiden hyvinvointia todella halutaan parantaa, valtion strategiavelvoitteet kunnille pitäisi purkaa. Kunnille tulisi tarjota tukea kuntastrategiaan perustuvien toteuttamissuunnitelmien muuttamisessa vaikuttavaksi toiminnaksi.
Näin arvioi dosentti Matti Rimpelä. Lapsiperhepolitiikkaan vuosikymmenten ajan perehtynyt ja THL:n tutkimusprofessorina 1995-2009 toiminut Rimpelä tarkastelee aihetta tänään julkaistavassa Onko strategioista tullut tragedioita? Lapsiperheet ja lapset kuntien strategiatyössä -raportissa. Hän on laatinut raportin yhdessä Hämeenlinnan kaupungin strategiajohtajan Markku Rimpelän ja strategiapäällikkö Juuso Heinisuon kanssa Kalevi Sorsa -säätiön toimeksiannosta.
Yhteenvetona voidaan Rimpelän mukaan todeta, että lasten ja lapsiperheiden pahoinvointi on 1990-luvulta alkaen pysynyt keskusteluissa, juhlapuheissa ja strategioissa. Lukuisia erilaisia ohjelmia ja strategioita on suunniteltu ja toteutettu vuosikymmenten ajan, mutta pahoinvointi pikemminkin lisääntyy kuin vähenee.
Raportissa ehdotetaan, että kunnat vapautetaan lapsiperheisiin ja lapsiin kohdistetuista strategia- ja suunnitteluvelvoitteista ja niille annetaan sekä vapaammat kädet että myös vastuu. Samalla nähtäisiin, onko kunnista todella huolehtimaan lapsiperheiden hyvinvoinnista, Rimpelä sanoo.
Mainos (juttu jatkuu mainoksen jälkeen)
Hän purkaisi ensiksi valtion erityislakien säännökset ja ohjauksen kuntien lapsiperhetyön suunnittelusta. Tämän voisi tehdä vaikka heti, ja se raivaisi pois valtion velvoittaman ”strategisten ohjelmien viidakon”. Lapsiperheiden tarpeet tulisi ottaa huomioon kuntastrategiassa ja tarvittaessa sitä täydentävässä toteuttamissuunnitelmassa.
– Toiseksi kunnissa tulisi aloittaa aidot tuloksellisuuskeskustelut, tutkimuksella ja kehittämisellä tuettaisiin kuntia, että ne alkaisivat aidosti nähdä, mitkä niiden oman toiminnan vaihtoehdot ovat, miten palvelujen ja muun tuen kustannusvaikuttavuutta voitaisiin parantaa.
– Tällöin pitäisi huomio kääntää kunnan toimintaan kokonaisuutena, ei sen yksittäisiin toimintoihin.
Kunnat ovat panostaneet – pahoinvointi lisääntyy silti
Kuntaliitossa laskettiin vastikään kuntien panostusta perheiden sosiaalipalveluihin tällä vuosikymmenellä. Laskelmat osoittivat panostusten kasvaneen. Henkilöstön määrä lapsiperheiden sosiaalipalvelujen ammattiryhmissä on lisääntynyt yli 1 200 henkilöllä vuosina 2012-2017.
Rimpelä muistuttaa, että vaikka panostukset ovat lisääntyneet, järjestelmä ei vähennä pahoinvointia.
– Samaan aikaan kun kuntien panostukset ovat lisääntyneet, lasten lähetteet lastenpsykiatrian klinikoille ovat lisääntyneet.
– Ja panostukset ehkäiseviin palveluihin ovat olleet marginaalisen pieniä. 1990-luvun alussa noin 60 000 lapsiperhettä sai kotipalvelua, nyt näiden panostuksen jälkeenkin se on alle 20 000.
Tällä vuosikymmenellä kotipalvelun määrä on noussut merkittävästi lakimuutoksen takia. Kun vuonna 2010 kotipalvelua sai vajaat 9 000 perhettä, vuonna 2017 palvelua sai runsaat 15 000 perhettä Kuntaliiton selvityksen mukaan. Kotipalvelusta tuli lakimuutoksen myötä subjektiivinen oikeus tietyin edellytyksin vuoden 2015 alussa.
Raportista toivotaan kriittistä keskustelua
Raportin mukaan kunnilla punainen lanka hukassa juuri siinä, mikä on vaikuttavaa toimintaa ja miten seurataan kokonaisuuden kustannusvaikuttavuutta. Kunnat ovat kyllä pyörittäneet palveluita, mutta niiden vaikuttavuus ei ole ollut toivotulla tasolla.
Matti Rimpelän mukaan olennainen kysymys on, miksi valtionohjaus ja erilaiset hankeohjelmat eivät ole saaneet kuntia toimimaan viisaammin.
– Tulkintamme on, että kun valtio on työntänyt hankerahoitusta ja säätänyt lakeja ja vaatinut suunnitelmia, mutta kuntien omatoiminen kiinnostus on ollut aika vaatimatonta.
Näin on päässyt muodostumaan ulkoa annettujen neuvojen kokoelma.
– Joutuu kysymään: mitä hyötyä valtion hössötyksestä on ollut? Tulisiko purkaa ulkoiset pakotteet ja neuvot ja jättää vastuu selvästi kunnille? Joko ne kantavat vastuunsa tai sitten käy kuten sotessa, että kuntia ei tarvita palvelujen tuottamiseen.
Rimpelän mukaan raportti on laadittu kärjistäen ajatuksella ”mikään ei muutu jos kukaan ei suutu”. Hän muistuttaa, että jo kolmen vuosikymmenen ajan hallitus on käynnistänyt uusia keskusteluja ja prosesseja
– On ollut vapaakuntakokeilua, ehkäisevän sosiaalipolitiikan kuntaprojektia, perheprojekteja, uutta poikkihallinnollista ohjelmaa, kaste-ohjelmaa, lape-ohjelmaa – joka hallitus vaihtaa uuden höngän päälle ja työntää lisää rahaa kehittämishankkeisiin, mutta tulokset ovat aika olemattomia. Pitkän aikavälin kritiikkiä ja keskustelua ei ole käyty, ja sitä haluamme nostaa.
Ei juuri hyviä esimerkkejä
Raporttia varten tarkasteltiin Hämeenlinnan, Pieksämäen ja Tampereen strategioita, ja historiaa tarkasteltiin kolmesta näkökulmasta: kuntasuunnittelu ja kuntastrategiat, kunnan laaja hyvinvointivastuu sekä lapsiperheiden ja lasten hyvinvoinnin edistämiseen suuntautuvat strategia
Hyvä esimerkkikuntia vaikuttavissa perhepalveluissa on vaikea löytää, Matti Rimpelä sanoo. Raportissa nostetaan Imatran ja Lappeenrannan hyvät tulokset lasten sijaishuollon vähentämisessä. Keskimäärin kuntien tilanne näyttäytyy kuitenkin keskenään samanlaiselta.
– Surullista on, että isoista kaupungeista ei yhtäkään voi nostaa esimerkiksi, jossa 1990-luvulta tai 2000-luvulta lähtien olisi saavutettu merkittäviä hyviä tuloksia.
Kunnat kaipaavat tukea
Jotta tulokset paranisivat, pitäisi Rimpelän mukaan alkaa yhteistyössä luoda dialogia kuntien kanssa.
– Hyvinvointikertomuksen asiat tulisi olla normaalissa vuosikierrossa, toiminta- ja taloussuunnitelmissa, tarkastuslautakunnan arvioinnissa, talouskysymysten rinnalla eikä erityisinä suunnitelmina ja kertomuksina.
Rimpelän mukaan tarvitaan selvää panostusta kunnan sisäisen kustannusvaikuttavuuden seurantaan.
– Kaikki nämä elementit ovat lapsiystävällinen kunta -ohjelmassa, jos sitä vakavissaan tehtäisiin, Rimpelä viittaa YK:n Child Friendly City -toimintamalliin, johon Suomen reilusta 300 kunnasta on kertonut perehtyneensä vain 15 kuntaa.
– Se kertoo minusta jotain todellista.
Kunnat eivät kuitenkaan pysty muutokseen yksin, Rimpelä muistuttaa.
– Kunnat tarvitsevat merkittävää tutkimus- ja kehittämispanostusta. Mutta ei hajautettuna projektikaaoksena jota nyt tehdään, vaan kuntaa kokonaisuutena katsoen.
Loppujen lopuksi kysymys on hyvin yksinkertaisista asioista. Tiedossa on, miten ”sana muuttuu lihaksi” eli suunnitelmat siirtyvät käytännöiksi ja vaikuttavuudeksi.
– Esimerkiksi lisää lapsiperheiden kotiapua, perhetyötä joka yhdistetään neuvolaan, päiväkotiin ja kouluun, ohjattua vertaistukea, nuorisotyötä kouluun – on tiedetty 30 vuotta, että tarvittavat asiat ovat hyvin yksinkertaisia.
Lisää aiheesta:
Kuntaliiton erityisasiantuntija: Kotipalvelun määrää 30 vuotta sitten ei voi verrata nykypäivään
Hyvinvointikertomus on johdon työkalu – paitsi jos se laaditaan vain koska täytyy
Aiheesta aiemmin: Eksoten Lasten ja nuorten talo näyttää suuntaa
Juttua korjattu klo 8.25: Kotipalvelun määrä tällä vuosikymmenellä ei noussut merkittävästi tilastointitavan muutoksen vuoksi vaan lakimuutoksen vuoksi. Tilastointitapa muuttui siltä osin, että nyt nähdään, kuinka moni saa kotipalvelua matalan kynnyksen palveluja eli ilman lastensuojelun asiakkuutta. Kokonaismäärään tilastointitapa ei vaikuta.
Rimpelän sanoma on niin toden tosi. ”Projektikaaos” on oikein hyvä sana kuvaamaan nykytilaa, ja hyvä on muistuttaa, että pitää katsoa kokonaisuuksia ja vaikuttavuutta.
Minä olen aina pitänyt Rimpelän tavasta sanoa asiat suoraan ja selkeästi.
”lisää lapsiperheiden kotiapua, perhetyötä joka yhdistetään neuvolaan, päiväkotiin ja kouluun, ohjattua vertaistukea, nuorisotyötä kouluun”. Nuorisotyö koulun avuksi ja tueksi.
Tätä”sanomaa” olisi pidettävä jatkuvasti yllä ja keskusteltava kuntien mahdollisista eriarvoistamistoimista nuorten ja lasten kohdalla. Vain sellaiset vanhemmat saavat nykyisellään lapsilleen apua, jotka kykenevät ja suostuvat tukitoimia ottamaan vastaan. onko tämä oikea tapa lasten oikeusturvaa ajatellen? Jos vanempi ei psyykkisesti ole tasapainoinen tai yhteistyökykyinen koulun ehdottamalle tuen tarpeen tutkimiselle ja puuttumiselle lapsen kotioloihin, niin vanhempien on oikeus kieltäytyä ( lakimuutos 2016) mukaisesti avusta. Kohteena on lapsi ja hänen opiskelunsa mahdollistaminen ja sekä henkisesti että aineellisesti turvattu oppilaan lapsuus. Kun kunnassa on talousarvion suuunnittelun aika ja etsimme säästökohteita usein säästötoimet lainakannan kohtuuttomaksi nostaneissa kunnissa on kiristää lasten ja vanhusten palveluita, jotka itse eivät kykene kyseenalaistamaan saamansa tuen riittävyyttä . Toki on niin, että alaarvoista lasten hoitoa tapahtuu myös kodeissa, joilla ei ole taloudellisia vaikeuksia kustantaa itse tukea lapselleen, mutta tuleeko silloin esteeksi häpeä?