Pääkirjoitus: Mistä löytyvät sote-uudistuksen rahat?

Uusimman sote-linjauksen jälkeen päähuomion varasti jälleen karttakeskustelu; millä alueilla nyt säilyisi millainenkin sairaala. Kahdentoista päivystyssairaalan joukosta pudonneet kiirehtivät pian hallituksen infon jälkeen ilmoittamaan, että heillä toiminta jatkuu kuten nytkin, etunenässä pienimmät maakunnat, Kainuu ja Keski-Pohjanmaa.

KILPAJUOKSU ALKOI siis heti. Kuntalaisten kannalta tämä on luonnollisesti mielenkiintoista tietoa, mutta kokonaisuuden kannalta olennaisempaa on se, miten tähän tavoiteltuun malliin päästään – vai päästäänkö.

Kaiken toiminnan pohjana on rahoitus, mutta siitä ei ole esitetty ainuttakaan mallia. Nythän sote-rahat ovat kunnissa siten, että niissä on valtionosuuksia keskimäärin neljännes. Uudessa mallissa valtio jakaisi rahat alueille. Mutta mistä valtio ottaa rahat, jos ja kun verorasitus ei saa nousta?

Teoriassa voitaisiin ajatella, että nykyinen kuntaverotus jatkuisi ennallaan ja valtionosuusjärjestelmällä tasattaisiin sitä kuten nytkin. Sen jälkeen valtio imuroisi kuntien kassoista 50 prosenttia pois. Mutta minkä lainsäädännön pohjalta tällainen veroremontti voisi tapahtua?

TÄLLAISESSA AJATTELUMALLISSA törmättäisiin myös nopeasti tasavertaisuuskysymyksiin, koska kuntien veroprosenteissa on jopa 6–7 prosenttiyksikön eroja. Millä niitä enää perusteltaisiin? Ja mitä se vaikuttaisi kuntien veropäätöksiin seuraavana vuonna? Kunnissa ei ole sellaista yhtä veroa tai verotuskohdetta, jonka tuotto riittäisi lähimainkaan kattamaan sote-menot.

Viimeisimmän valmistelun yhteydessä on puhuttu myös alueiden verotusoikeudesta. Tarkoittaisiko tämä sitä, että maahan luotaisiin kolme verotustasoa? Entä miten se vaikuttaisi kuntaveroon ja tasausjärjestelmään? Tasaustahan tarvitaan myös alueiden välillä. On kovin vaikea kuvitella, että nyt valmisteltava sote-malli voidaan ottaa käyttöön ilman samanaikaista verotuksen kokonaisuudistusta.

Toinen iso ongelma liittyy sairaaloiden, terveyskeskusten ja hoitolaitosten lunastuksiin. Niiden tasearvoksi on Kuntaliitossa laskeskeltu noin 6,5 miljardia euroa, käypä arvo lienee jossakin 10 miljardin euron tienoilla. Kuka määrittelee niiden oikean hinnan? Niitä ei voi ottaa kunnilta alihintaan, koska se heikentäisi kuntien taseita ja synnyttäisi kriisikuntia.

MISTÄ LÖYTYY 10 miljardia euroa ja kuka kiinteistömassaa lopulta hallinnoi?

Kolmas iso kysymys liittyy henkilöstön asemaan, neljäs eläkkeisiin, viides siihen, kenellä on oikeus tilata ja kenellä oikeus tuottaa palvelut, miten valinnanvapaus toteutetaan?

Hallituksen linjauksessa haetaan tehokkuutta muun muassa ”itsehallintoalueiden omistamasta yhteishankintayksiköstä”. Se lienee selvää, että yhteishankinnoilla saadaan hintaetua, mutta pitääkö tässäkin lähteä nollasta ja keksiä pyörä uudelleen, kun maassa on jo toimivat yhteishankintayksiköt?

Ainakin kuntien puolella kokemukset ovat hyviä, ja muun muassa Kuntahankinnat Oy:n asiakkaina on jo valmiiksi sairaanhoitopiirejä ja terveyskeskuksia. Sama tilanne on tukipalveluissa. On olemassa hyvin ja tehokkaasti toimivaa kuntien omistamaa talous- ja henkilöstöhallintoa sekä ict-palvelujen tuottajia.

Tätä taustaa vasten valmistelijoiden ajattelu on hieman kummallista. Tai sitten se kertoo siitä, että kun nyt kerrankin on mahdollisuus saada koko sote-kenttä ministeriön ohjaukseen, rakennetaan kaikki itse alusta saakka.

JOS TÄLLÄ AIKATAULULLA aiotaan edetä, on yksinkertaisesti pakko, ja myös viisasta, tukeutua jo toimiviin organisaatioihin. Siellä kun olisi osaaminenkin valmiina.

Kokonaan toinen asia on, että maan historian suurinta hallintouudistusta, jonka tulisi kestää lähimmät vuosikymmenet ja johon väistämättä tulee liittymään myös verotuksen kokonaisuudistus, ollaan nyt viemässä läpi yksinkertaisena lainsäädäntönä ja kovalla kiireellä.

Edessä olevat asiat ja niihin liittyvät päätökset ovat niin suuria ja moniulotteisia, että näillä nuoteilla hanke ei maaliin saakka mene. Tarvitaan ainakin parempia sovituksia.

Hannu Kataja, päätoimittaja

Kirjoitus on Kuntalehden 12/2105 pääkirjoitus