Armahtaako aika 1960-luvun arkkitehtuurin?
kaupunki hankki hiljattain kokoelmiinsa 1960-luvun suomalaisen
arkkitehtuurin taidonnäytteen, muovisen Futuro-talon. Arkkitehti Matti
Suuronen suunnitteli pyöreän, lentävän lautasen näköisen huvilan
loma-asunnoksi.
Futuroa kierrätettiin messuilla ympäri maailmaa
ja se piti ottaa sarjatuotantoon monessa maassa, mutta lupaavasti
alkanut maailmanvalloitus tyssäsi 1970-luvun öljykriisiin. Niinpä
ufotalot unohtuivat vuosikymmeniksi takapihoille romujen sekaan.
Sittemmin
Futuro on noussut uuteen kukoistukseen. Siitä on tullut tunnustettu
taideteos ja 1960-luvun tulevaisuudenuskon symboli. Tuolloin asunnoista
ja kokonaisista kaupungeista haluttiin tehdä täydellisesti säädeltyjä,
ihmisiä palvelevia koneita. Ufotalossa tulevaisuudenusko jalostui
luovuudeksi, mutta modernisaation kääntöpuolena oli vimmainen vanhan
hävittäminen.
Monissa suomalaisissa kaupungeissa purettiin pois
suuri osa vanhaa rakennuskantaa. Synkimpänä esimerkkinä pidetään Turkua,
jossa takavuosina koskemattomia olivat vain linna ja tuomiokirkko.
Vanhan Turun purkaminen on sittemmin tunnustettu virheeksi, joka on
synnyttänyt yhä jatkuvan keskustelun, lukuisia kirjoja ja nyt myös
dokumenttielokuvan. Mutta osattiin sitä muuallakin: Vanha Rauma
haluttiin repiä 1960-luvulla maan tasalle kerrostalojen tieltä, ja
Helsingin Länsi-Pasilasta puutalokorttelit purettiinkin. Puu-Käpyläkin
oli liipaisimella. Katajanokalla Norrménin uusrenessanssipalatsi joutui väistämään Enso-Gutzeitin pääkonttoria.
Nykyisestä
näkökulmasta purkuvimmaa on tietysti vaikea ymmärtää. Pitää kuitenkin
muistaa, että kaupunkisuunnittelijat ja arkkitehdit ovat miltei aina
ajatelleet, että juuri heidän oman aikansa arkkitehtuuri on parasta.
Niinpä takavuosikymmenien Turussakin vain toteutettiin sen hetkisiä
ihanteita ja ajan henkeä. Esimerkiksi vuonna 1904 valmistunut Turun
taidemuseo oli 1960-luvun arkkitehtien mielestä kaupungin rumin
rakennus, vaikka nykyään Puolalanmäen harjalla komeilevaa
jugendrakennusta pidetään yhtenä Turun maamerkeistä.
Toisaalta
modernismin aiheuttama vastareaktiokin on ollut voimakas. Tavallinen
kansa on jaksanut inhota Turun torinlaidan KOP-kolmiota jo 1960-luvulta
asti, vaikka vaalea ja linjakas rakennus on mainettaan parempi. Se on
vain väärässä paikassa, vanhempien ja täysin erityylisten rakennusten
seassa. Vielä tylympi vastaanotto on ollut KOP-kolmion ikätoverilla,
Helsingin Makkaratalolla. Rakennukset suunnitellutta Viljo Revelliä
jaksetaan yhä nimitellä betonibrutalismin isäksi, vaikka kiistellyn
arkkitehdin kynästä ovat lähteneet myös vaikkapa Espoon Tapiolan
siivekkäät tornitalot, ns. Taskumatit. Osaako joku kuvitella Tapiolaa
ilman niitä?
Modernismin ongelma on se, että olemme vielä liian
lähellä sitä. Valtaosa Suomen rakennuskannasta on rakennettu sotien
jälkeen, eikä ole helppo päättää, mikä tässä valtavassa rakennusmassassa
on hienoa, kaunista ja suojelemisen arvoista. Ajat ovat kuitenkin
muuttumassa, sillä vanhojen lähiöiden rakennustaiteelliset arvot
tunnustetaan jo. Esimerkiksi Helsingin Pihlajamäki on suojeltu
asemakaavalla. Eikä ihme: pitkät, matalat lamellitalot nauhaikkunoineen
ovat vaikuttava näky kallioisessa metsämaisemassa. Nykylähiöt ovat jo
aivan erinäköisiä.
Ehkä vielä koittaa sekin aika, että KOP-kolmiosta ja Makkaratalosta puhutaan suomalaisen arkkitehtuurin tähtihetkinä.
Antti Pulkkinen
