Asuntopolitiikka aina vinossa?

Tämä Suomemme on monessa mielessä kummallinen maa. Pääkaupunkiseudulla on huutava pula pienistä asunnoista. Samaan aikaan tyhjiä asuntoja on tuhatmäärin. Ja nyt ei puhuta tyhjenevistä maaseutukylistä vaan taajamien vuokra-asunnoista, joista valtaosa on rakennettu yhteiskunnan tuella.

Viimeinen luotettava tilasto vuodelta 2013 kertoo, että tyhjien asuntojen määrä lisääntyi peräti neljänneksellä edellisvuodesta, tyhjiä vuokra-asuntoja oli
6 800.

Ennakkotiedot viime vuodelta vain vahvistavat tätä kehitystä. Meillä on siis tyhjiä vuokra-asuntoja määrä, joiden laskennallinen vuokratuotto olisi ainakin 50 miljoonaa euroa. Se vuokratuotto jää vuokrataloyhtiöiltä siis saamatta. Tämä taas johtaa siihen, että taloyhtiö joutuu sälyttämään kustannukset niiden vuokralaisten maksettavaksi, jotka talossa vielä asuvat. Vuokrataloyhtiöiden vuokrataso nousee yli markkinahintojen ja talot rapistuvat. Rahaa kunnostuksiin ei ole.

KOHTUUHINTAINEN vuokra-asuntokanta on suureksi osaksi kuntaomisteista, ja kunnat ovat jatkossakin paikallisen vuokra-asuntotarjonnan kantava voima. Asuntopolitiikka on ollut keskeinen osa kuntien elinkeinopolitiikkaa ja työvoimapolitiikkaa. Tätä on toteutettu kuntien vuokrataloyhtiöiden kautta.

Asumisen tukijärjestelmistä valmistui laaja selvitys helmikuussa. Se on kuitenkin koko kuntakentän kannalta pahasti vinossa; se keskittyy arvioimaan asuntokannan tehokasta käyttöä yksinomaan suurimmissa kaupungeissa, joissa ara-asunnoista on ylikysyntää.

USEISSA KUNNISSA ja kaupungeissakin ongelma on toisenlainen; suuremmat vuokra-asunnot ovat tyhjinä, kysyntää on vain pienemmistä. Vuokrataloyhtiöt ovat vaikeuksissa.

Kehityksen syynä on yhteiskunnan nopea muutos. Niin sanotun ruokakunnan koko on jatkuvasti pienentynyt, nyt se on keskimäärin enää kaksi henkeä. Samaan aikaan myös yksin asuvien määrä on nopeasti kasvanut. Kelan asumistukea saavista yksineläjiä on peräti 55 prosenttia.

Tavallisten vuokra-asuntojen tuotanto ei pienemmissä kaupungeissa enää juurikaan nauti valtiontukea, ja linja näyttää jatkuvan. Tuotantotuen kohdentaminen yksinomaan suurimpiin kaupunkeihin saattaa keskisuuret ja pienet kaupungit pulmalliseen tilanteeseen; kysyntää on pienistä asunnoista keskustan tuntumassa, mutta tarjolla vain kaksioita ja kolmioita kaupungin laidoilla, jotka pikku hiljaa tyhjenevät.

Jos nämä kunnat taas lähtevät houkuttelemaan työntekijöitä rakentamalla itse houkuttelevan kokoisia asuntoja, ollaan törmäyskurssilla EU-säännösten kanssa: kunta ei voi olla kilpailija asuntomarkkinoilla.

KUNNAN KANNALTA on merkittävä etu, jos se voi omistajana ohjata yhtiöitään kunnan kokonaisuuden kannalta tavalla, joka edistää kunnan kehittämistä. Suomalainen asuntopolitiikka on radikaalisti muuttunut, jos tämä mahdollisuus tarjotaan tulevaisuudessa vain muutamalle suurimmalle kaupunkiseudulle. Tässä taas yksi asia seuraavan hallituksen pöydälle. Eli onko kunnalla oikeus kehittää elinvoimaansa myös asuntopolitiikan keinoin riippumatta siitä, kuuluuko kunta suurimpien kaupunkien joukkoon vai ei.

*           *           *

Tämän lehden teemana on asuminen, siksi aihepiiriä käsitellään useissa jutussa.

Lähestyviä vaalejakaan ei toki unohdeta. Niihin liittyen valtiovarainministeriön virkamiehet esittivät omat laskelmansa kestävyysvajeen paikkaamiseksi. Virkamiehet pitävät tarpeellisena jopa 6 miljardin leikkauksia ensi vaalikaudella, niistä kaksi miljardia tulisi kuntien kontolle.

Vaikka puoluejohtajat, ainakin Juha Sipilä, kesk., ja Antti Rinne, sd., pitävätkin leikkauksia liian suurina yhdelle vaalikaudelle, merkitsee kunnille kaavailtu säästövelvoite sitä, että tehtäviä on vähennettävä. On itsepetosta hokea, että tähän päästään pelkästään toimintoja tehostamalla.

Uusi hallitus ja eduskunta ovat vaativan yhtälön edessä kun ”saavutettuja etuja” joudutaan karsimaan – ja samaan aikaan maan talous pitäisi saada kasvuun, myönteisessä ilmapiirissä.

Hannu Kataja

Päätoimittaja, Kuntalehti

Kirjoitus on Kuntalehden 4/2015 pääkirjoitus