Lokakuun Kauppalehti Optiossa unitutkija Markku Partinen väitti Työterveyslaitoksen tutkivan vain työperäisiä syitä työuupumukselle (höpöjuttu!), koska työeläkeyhtiöt rahoittavat Työterveyslaitosta (toinen höpöjuttu!). Partisen mukaan pitää lopettaa puhumasta työuupumuksesta ja puhua uupumuksesta ja unen laadusta. Tärkeää olisi kysyä uupuneelta, miten hänellä menee kotona ja parisuhteessa.

Päinvastaisesti Helsingin Sanomien toimittaja Susanne Salmi totesi kolumnissaan 5. marraskuuta, että työuupumuksesta puhutaan liian yksilölähtöisesti. Työuupumuksen syitä etsitään yksilön persoonasta tai käytöksestä, kuten ylisuorittamisesta, perfektionismista tai tarpeesta miellyttää muita. Työelämän epävarmuuksista, työn ja työyhteisön roolista puhutaan vähemmän.

Eli joko työuupumusta käsitellään ja tutkitaan liikaa työn näkökulmasta tai liian vähän, ja työuupumuksen syinä puhutaan joko liikaa yksilöllisistä tekijöistä tai liian vähän. Olen taipuvainen olemaan tässä Salmen kannalla.

                    *          *         *

Yksi keskustelua hämärtävä seikka on se, että viime aikoina työuupumus-sanasta on mediassa yhä useammin kadonnut etuliite työ. Silti käsitteestä puhutaan nimenomaan työn yhteydessä. Jää kuitenkin epäselväksi, mitä yleisuupumuksella tarkoitetaan. ”Job burnoutista” puhuttiin Suomessa 1980-luvulla Ilkka Vartiovaaran kirjojen myötä loppuunpalamisena, kunnes Työterveyslaitoksella Raija Kalimon johdolla 1990-luvulla kohtalokas termi kääntyi työuupumukseksi. Jo tuolloin piti täsmentää, ettei kaikki väsymys ole työuupumusta.

Kokemusasiantuntijatiedon yleistyminen myös työuupumuksesta on ehdottoman hyvä asia. Jos kuitenkin käsite työuupumus venytetään kattamaan hyvin monesta lähteestä kumpuavia voimattomuuden kokemuksia ja yleistyy puhe, jonka mukaan joku on kokenut ”burniksen” viidesti kahdessa vuodessa ja kaikki tuttavapiirissäkin ovat uupuneita, tähän liittyy tarkoittamaton vaara: termi työuupumus vesittyy. Työuupumuksella tarkoitetaan vakavaa työstä johtuvaa ja vuosittain kehittyvää uupumusta. Voi myös vääristyä kuva siitä, miten yleistä työuupumus on, ketkä sitä kokevat eniten ja mistä se johtuu.

                    *          *         *

On hienoa, että monet tunnetutkin henkilöt ovat kertoneet työuupumuksestaan ja näin murtaneet sitä tabua, etteikö työuupumus olisi mahdollinen kenelle tahansa. Monet työuupumusta käsittelevät tuoreet kirjat, kuten Merja Karjalaisen Jaksamisen rajat ja Rosanna Marilan Työuupumuskirja, ovat ansiokkaasti hyödyntäneet tekijöidensä omia työuupumuskriisejä, mutta myös välttäneet houkutuksen kasata (työ)uupumus-termin alle ”kaikki mahdollinen”.

Työpaikkojen, työsuojelun ja työterveyshuollon on vaikeaa kohdentaa toimenpiteitä, jos ongelmien lähteet nimetään kauaksi itse arkisista työoloista. Moneen suuntaan leviävä uupumuspuhe voi pahimmillaan sivuuttaa huonojen työolojen merkityksen työuupumukselle ja jättää huonosti johdetuilla työpaikoilla pulaan ne, jotka uupuvat työperäisistä syistä.

Jos työpaikalla työuupumuksen ajatellaan johtuvan vain yksilötekijöistä, yksityiselämästä tai yleisestä ahdistuksesta, jäävät työolojen epäkohdat korjaamatta ja syyllistetään jo ennestään itsensä riittämättömäksi kokenut työuupunut.

                    *          *         *

Harvassa maassa työuupumus on julkisessa keskustelussa samalla tavoin jatkuvasti esillä kuin Suomessa. Keskustelu on ollut voittopuoleisen asiallista ja edistänyt edellytyksiä tunnistaa työuupumuksen riskitekijät ja toimia ennaltaehkäisevästi.

Käynnissä olevassa Kimmoisat työntekijät muuttuvassa työelämässä -hankkeessamme työuupumus on määritelty pitkittyneeksi työstressiksi, jota luonnehtivat seuraavat ydinoireet: kroonistunut väsymys, heikentynyt kognitiivinen toiminta, heikentynyt tunnetoimintojen hallinta sekä kyynistyminen.

Samaa menetelmää testataan tällä hetkellä yli 20 maassa. Tavoitteemme on rakentaa työuupumuksen liikennevalomalli, joka auttaa erottamaan työuupumuksen muusta kuormituksesta sekä määrittämään raja-arvot työuupumukselle ja sen kohonneelle riskille. Pyrkikäämme työuupumuksessa nollaan!

Jari Hakanen

Kirjoittaja on Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori.

Kuva: Veikko Somerpuro

Kolumni on julkaistu Kuntalehdessä 12/2020.