Jenni Karimäen kolumni: Ääni ratkaisee, jos sitä käyttää

Suomalaisen kansanvallan historia on pidempi kuin itsenäisen Suomen historia. Kun eduskuntauudistus vuonna 1906 tehtiin, oli se erittäin radikaali – harppaus maanosan konservatiivisimmasta säätyedustuslaitoksesta periaatteiltaan Euroopan demokraattisimmaksi.

Alamaisista tuli kansalaisia, kun suomalaiset irtautuivat säätyajan alistussuhteista ja alkoivat sorvata yhteistä etua poliittisen sovittelun kautta kansanedustuslaitoksessa.

Tänä keväänä piirretään äänestyslippuihin symbolinen punainen viiva. Kansantahto muuttuu ns. d’Hondtin menetelmän, vertauslukujen, vaaliliittojen, mutta myös piilevien äänikynnysten ja viimeisistä paikoista käytävien kilpailuiden kautta poliittisiksi voimasuhteiksi ja uudeksi eduskunnan luottamusta nauttivaksi hallitukseksi.

          *                    *                    *

Kunniakasja edistyksellinen historia ei kuitenkaan takaa sitä, että äänioikeuden käyttäminen toteutuisi täysimääräisesti läpi äänestäjäkunnan. Noin 30 prosenttia äänioikeutetuista on jo pitkään jättänyt äänestämättä, ja laskusuunnassa olleesta äänestysaktiivisuudesta on tavattu syyttää puolueita.

Puoluetoiminta ei houkuttele ja osallista, joten äänestäjätkin kokevat puolueet ja ehdokkaat etäisiksi. Se, että puolueet eivät aja äänestäjälle tärkeitä asioita tai sopivaa ehdokasta ei löydy, ovatkin yleisiä syitä, sille miksi ääni jää käyttämättä.

Perinteisen meriselityksen ohella äänestämättömyyden taustalla vaikuttavat kuitenkin monet, helposti piiloon jäävät ja varsin henkilökohtaisetkin tekijät, jotka eivät laiskuudesta tai kiinnostuksen puutteesta syyttämällä selity.

Terveydentila voi konkreettisesti estää lähtemästä äänestyspaikalle tai painaa äänioikeuden käyttämisen omalla prioriteettilistalla taka-alalle. Kansalaisvelvollisuudeksi nimetyn äänioikeuden käyttäminen voi tuntua merkityksettömältä oman tai läheisen vakavan sairauden rinnalla.

Myös se, ettei ehdokkaiden joukossa ole ketään joka edustaa esimerkiksi omaa sosiaalista tai etnistä ryhmää, hillitsee äänestysintoa. Syrjäytyneiden, vähävaraisten ja maahanmuuttajataustaisten osuus on ehdokkaiden joukossa varsin pieni. Miksi äänestää, jos tuntuu, ettei päätöksentekijäjoukon monimuotoisuus ei sillä muuksi muutu.

Kokemus siitä, ettei tiedä tarpeeksi politiikasta tai yhteiskunnasta, saa myös kiertämään vaaliteltat ja -uurnat kauempaa. Heikko luottamus omiin kykyihin arvioida puolueiden ja ehdokkaiden näkemyksiä ja lupauksia ei rohkaise käyttämään äänioikeutta – etenkin jos äänestäminen kehystetään velvollisuudeksi ja suureksi kansalaisvastuuksi. Entä jos valitsen väärin ja edesautan sellaisen ehdokkaan tai puolueen valintaa, joka tekeekin huonoja päätöksiä.

          *                    *                    *

Äänioikeuden käyttämisen esteiden tai hidasteiden tasoittamiseen tulisi paneutua, sillä tällä hetkellä kaikkein aktiivisimmin ja varmimmin äänioikeuttaan käyttävät yhteiskunnan hyväosaiset: hyvin toimeentulevat, korkeasti koulutetut ja terveet kansalaiset. Esimerkiksi nuorissa perusasteen koulutuksen saaneiden ja korkeakoulutettujen äänestysaktiivisuudessa voi olla useiden kymmenien prosenttiyksiköiden ero koulutettujen hyväksi.

Hyväosaiset äänestävät usein itsensä näköisiä ja omia arvojaan edustavia ehdokkaita, mikä vaali toisensa jälkeen tuottaa edustukselliseen järjestelmään heidän näköisiään kansantahdon toteuttajia. Ne ryhmät, jotka kipeimmin tarvitsisivat asiansa ajajia, jäävät nyt herkästi hyväosaisten epäitsekkyyden varaan poliittisen päätöksenteon rattaissa.

Ääni kuitenkin ratkaisee tämänkin kevään eduskuntavaaleissa – mutta vain jos sitä käyttää. Osallistutaan innolla ja muistetaan, että nukkuvien puolueesta tai velvollisuuden laiminlyömisestä puhuminen ei todennäköisesti kannusta ketään käyttämään äänioikeuttaan. Pidetään äänestäminen ilon puolella.

Jenni Karimäki

Kirjoittaja on puolue- ja aatehistoriaan erikoistunut yliopistotutkija Helsingin yliopistossa.

Kolumni on julkaistu Kuntalehdessä 3/2023