Jouni Välijärven kolumni: Peruskoulu uhkaa rapistua

Suomalainen hyvinvointi on perinteisesti nojannut koulutukseen. Poliittinen retoriikka vannoo edelleen, puoluetaustasta riippumatta, korkean osaamisen voimaan tulevaisuuden turvaajana.

Huomattava osa nuoria ei kuitenkaan enää jaa perinteistä koulutususkoa. Koulutustakuusta ja lukuisista muista tukitoimista huolimatta noin viidennes nuorista jää vaille toisen asteen tutkintoa, joka nähdään lähes välttämättömyytenä onnistuneelle integroitumiselle yhteiskuntaan. Nykyhallitus tarjoaa ratkaisuksi oppivelvollisuuden pidentämistä 18 ikävuoteen. Mutta auttaako velvollisuuksien lisääminen nuoria, joiden motivaatio koulunkäyntiin on usein alhainen ja perustaidot opiskeluun puutteelliset?

Nykyinen ja tuleva maailma on monella tapaa aiempaa vaativampi itsenäistyvälle nuorelle. Työelämä tarjoaa pysyviä pestejä vain, jos koulutuksen tuottama osaaminen on riittävän tasokas. Erityisesti opinpolun karikkojen kanssa kamppailevalle nuorelle ympäröivän maailman osaamisvaatimukset näyttäytyvät usein mahdottomilta tavoittaa.

Velvoittavien kouluvuosien lisäämisen sijaan huomio tulisi suunnata koulutuksen laadun, sisällön ja rakenteiden uudistamiseen erilaisten oppilaiden tarpeisiin taipuviksi. Tiedämme, että tulevaisuudessa valmius jatkuvaan oppimiseen on elämässä menestymisen ja hyvinvoinnin keskeisimpiä edellytyksiä. Se on myös avain täysivaltaiseen kansalaisuuteen ja demokratian rakentavaan kehittymiseen.

Tiedämme myös, että motivaatio ja itseä koskevat uskomukset ovat keskeisiä yksilön oppimista ohjaavia tekijöitä. Koulusta ei siksi voi ”valmistua” elämään. Koulutuksen ydintehtävä on varmistaa tiedollinen ja taidollinen perusta läpi elämän jatkuvalle oppimiselle. Koulutuksella tavoiteltava yleissivistys ei ole saavutettu tila, vaan valmiutta uudistaa omaa ajatteluaan elämäntilanteiden muuttuessa.

* * *

Nykyisin noin joka kahdeksas nuori jättää peruskoulun vailla riittäviä valmiuksia jatko-opintoihin tai tietoyhteiskunnan vaateisiin, kun vielä vuosikymmen sitten näiden nuorten osuus oli vain noin viisi prosenttia ikäluokasta eli maailman pienin. Tyypillisesti heikkoon tieto- ja taitopohjaan liittyy myös kielteinen asenne opiskeluun ja jo varhain kadotettu usko omiin kykyihin oppia.

Vahva puuttuminen oppimisen ongelmiin tulisi ajoittaa opinpolun alkuvaiheisiin. Lisävuosien tarjoaminen vaiheessa, jolloin oppimisen taito- ja asenneperusta on jo huomattavilta osin murentunut, on auttamattoman myöhäistä. Hallituksen tarjoamat lisäresurssit olisi niin pedagogisesti kuin taloudellisestikin järkevämpää suunnata koulun tukitoimien ja oppimista tukevien hyvinvointipalvelujen vahvistamiseen.

Erityisesti perheiden pitkittyvät mielenterveys- ja päihdeongelmat rasittavat kohtuuttomasti jo pienten koululaisten mahdollisuuksia keskittyä opiskeluun. Yhteiskuntamme sosiaalinen eriarvoistuminen välittyy näin lasten oppimismahdollisuuksiin. Vielä 2010-luvulla kotitausta heijastui Suomessa poikkeuksellisen vähän oppimistuloksiin. Sen jälkeen peruskoulun sosiaalinen tasa-arvo on heikentynyt nopeasti ja on nyt enää OECD-maiden keskitasoa.

* * *

Peruskoulumme on säilyttänyt pääosin alkuperäisen rakenteensa menestyksellä jo noin viisi vuosikymmentä. Rapistumisen merkit ovat kuitenkin ilmeisiä. Siksi olisi uskallettava ennakoida rohkeasti vuosisadan lopun sivistystarpeita. Tarvitsemme koulua, joka kykenee turvaamaan nykyistä tasapuolisemmin erilaisten oppilaiden sivistykselliset oikeudet. Peruskoulussakin opiskelun kesto, sisältö ja opiskelun tavat voisivat vaihdella yksilöllisten ja alueellistenkin tarpeiden mukaan tavoitteiden pysyessä kaikille yhteisinä. Koulutuksellinen tasa-arvo tulisi ymmärtää pikemminkin pyrkimyksenä tulosten yhdenvertaisuuteen kuin opetustarjonnan yhdenmukaisuuteen. Tulevaisuuden kuntapalveluissa tulisi myös ymmärtää nykyistä paremmin oppilaan hyvinvoinnin ja osaamisen kohtalonyhteys.