Kuntalaisten elämänhallinta sote-uudistuksen keskiöön

Pitkään hierotun sote-uudistuksen kariuduttua olisi vihdoinkin syytä siirtyä itse asiaan. Nyt ajankäyttö on ollut voimallisesti hallintomallissa.

Mediassa ja poliitikkojen puheissa on usein kuulunut lause:” hyvinvointiyhteiskunnan ylläpito maksaa enemmän kuin mihin yhteiskunnalla on varaa.” Alkuperäinen idea hyvinvointi säästää rahaa on siis kääntynyt itseään vastaan? Tästäkö on kysymys?

Kuntien talousarvioissa rahaa kuluu yhä enemmän kuntalaisten elämänhallintaongelmiin. Ne syövät kasvavan osan sitä kakkua, joka on tarkoitettu kuntalaisten hyvinvoinnin edistämiseen. Varovaisesti arvioiden tämä pahoinvoinnin perässä juokseminen vie kuntien budjeteista vuosittain noin tuhat euroa asukasta kohti eli tavoiteltavan kuuden miljardin euron verran.

Elämänhallintaongelmat on kaunisteltu nimi sille ilmiölle, joka näkyy mm. lastensuojelun ja erikoissairaanhoidon menojen räjähdysmäisenä kasvuna ja koulurauhaongelmien lisääntymisenä. Kysymys on elämäntapavalinnoista, jotka tapahtuvat kotitalouksissa ja perheissä. Suomeksi puhutaan syömisen, juomisen, nukkumisen ja liikkumisen käänteisistä puolista. Niihin on vaikea viranomaisten puuttua, koska ne valinnat tehdään perheissä.

Nämä elämänhallintaongelmat ovat olleet poliitikoiden ”ruokaa”. Ongelmia on vuosikausia yritetty ratkaista säätämällä kunnille tehtäviä ja velvoitteita. On uskottu ja luotettu siihen, että näin järjestys ja hyvinvointi palaavat yhteiskuntaan. Kuntien rajut valtionosuusleikkaukset ja innovatiivisia lähestymistapoja estävät tiukat normit ovat vieneet ne vähäisetkin mahdollisuudet etsiä uudentyyppisiä ratkaisuja.

Lasten huostaanottojen pääasiallinen syy on vanhempien päihdeongelmat. Ennen isä joi. Nyt äiti on liittynyt mukaan ja se ainoa turva on poissa. Myös sillä on iso merkitys, että puolet avioliitoista kariutuu ensimmäisen kahden vuoden aikana.

Yhä erikoistuneemmat asiantuntijat, joiden kelpoisuusvaatimukset on vedetty yläkanttiin, ovat koettaneet ottaa haltuun tätä pirullista ja sitkeää ongelmavyyhtiä, joka tarkastelukulmasta riippuen muuttaa muotoaan. Lastensuojelussa ylemmän korkeakoulututkinnon vaatimus on johtanut siihen, että palvelut pyörivät epäpätevillä ja määräaikaisilla sijaisilla, jolloin lopputulos näkyy runsaina ja kalliina laitossijoituksina.

Kuntien menoleikkauskeskusteluissa vaaditaan peruspalveluiden turvaamista. Nykymuodin mukaisella asiakaslähtöisyyden varauksettomalla korostamisella palvelemme itsemme vararikkoon. Tarpeiden sijaan haluista ohjautuva käyttäjä- ja asiakaslähtöisyys ei voi olla johtamisen eikä resursoinnin peruste.

Nykyihmisen ongelmat ovat usein monisyisiä, joiden ratkaisemisen avain on pääasiassa ihmisellä itsellään. Kykeneekö sektoroitunut ja byrokraattinen massapalvelutuotanto purkamaan näitä yksilöllisiä vyyhtejä ja negatiivista noidankehää? Käsistä ryöstäytynyt suomalaisten alkoholin käyttö johtaa mm. ylipainoon, verenpaineongelmiin, kakkostyypin diabetekseen, unihäiriöihin, masennukseen. Oleellista olisikin nostaa perinteisen kunta–valtio-vastuu -keskustelun rinnalle kuntalaisen oman käyttäytymisen merkitys ja vastuu hyvinvoinnistaan.

Onko hyvinvoinnin edistämisen tavoite se, että ihmiset pääsevät mahdollisimman helpolla elämässään ja vastuun kantaa yhä useammin kaikissa asioissa kunta?

Kuntien tuottavuuden parantamista estävien tehtävien ja velvoitteiden raju supistaminen on vähimmäistoimenpide. Sen lisäksi tulee arvioida ennakkoluulottomasti subjektiivisten oikeuksien tarve sekä kuntien ja valtion välisen työnjaon tarkoituksenmukaisuus ja palvelujen tuottamiselle asetettujen aikarajojen hyödyllisyys. Lainsäätämisen peruste ei voi lähteä jatkuvasti siitä, että jos jotkut kunnat eivät kykene tai halua, niin syyttömätkin otetaan kurinpidon kohteeksi.

Kuntalaisten vastuulle palautetaan se, että hän pystyy huolehtimaan itsestään ja ympäristöstään, jolloin palvelutarve vähenee ja onnelliset elinvuodet lisääntyvät. Käytännössä tämä merkitsee esimerkiksi vanhemmuuden palauttamista kunniaan (=rakkaus, kasvatus, sivistäminen ja pelinsääntöjen luominen ja noudattaminen), vastuuta oman terveyden ylläpidosta (=ravitsemus, liikunta, riittävä uni ja kohtuus ), vastuuta ja huolenpitoa lähimmäisestä (=lähimmäisen rakkaus, naapuriapu) sekä huolenpitoa ympäristöstä (=kestävä kehitys).

Arto Lepistö

Kaupunginjohtaja, Lapua