Kuntaliiton vallankäytön ytimessä
Se muodostuu sadasta jäsenestä ja kokoontuu kaksi kertaa vuodessa. Vuosikymmen sitten allekirjoittanut toimi varsinaisena jäsenenä yhden kauden. Nyt jälleen oli tilaisuus kesäkuussa varajäsenen roolissa – osin myös tutkijan silmin – havainnoida Kuntaliiton päätöksentekoa.
Ohjelma noudatti tuttua latua: esitelmä, iltatilaisuus, ryhmäkokoukset ja ryhmäpuheenvuorot sekä esityslistan läpikäynti. Noinhan sen tietysti pitääkin olla. Mutta silti jäi tunne, että jotakin puuttui.
Lähtökohdat kuntakentän erilaisten näkemysten esille tuomiseen valtuustossa ovat periaatteessa hyvät. On koolla laaja kuntapäättäjäjoukko eri puolilta Suomea. Keskusteluun oli tarvetta jo siksikin, että Kuntaliittoa kritisoitiin julkisuudessa juuri ennen kokousta. Kuntaliiton sitoutumista yksioikoisesti ”vahvan kunnan malliin” ei ole näytetty riidattomasti hyväksytyn tai ymmärretyn, oltakoon sen perusteltavuudesta sitten mitä mieltä tahansa.
Kun kuntien keskusjärjestöt pari vuosikymmentä sitten yhdistyivät Kuntaliitoksi, oli se perusteltu ratkaisu. Oikeudelliset erot kuntamuotojen kesken poistuivat vuoden 1995 kuntalailla. Mutta toivottavasti ei samalla menetetty kykyä ymmärtää erilaisten ja erityyppisten kuntien tarpeita. Kun kunta- ja palvelurakenneuudistus on jumiutunut ja etenemisyksityiskohdat ovat täysin avoinna, olisi siis mitä suurin tarve laajapohjaiseen kuntakentän kattavaan mielipiteenvaihtoon.
Niin sanottujen rivivaltuutettujen äänen kuulumiselle oli kyllä tilaisuus ryhmäkokouksissa. Kunkin ryhmän ryhmäpuheenvuoron pitäjän vallassa kuitenkin oli sitten se, miten keskustelu heijastui puheessa. Tekstin pohjat kai oli jo etukäteen puoluetoimistoissa kirjoitettu, joten mitään mullistavia muutoksia ei varmaan enää ollut keskustelujen tuloksena. Omassa ryhmässäni keskustelua syntyi sopivasti, vaikkakin aikaraja tuli vastaan. Saimme nimittäin kuulla vireillä olevien hallitusneuvottelujen kriittisen vaiheen mielenkiintoisen selonteon neuvottelujen keskiössä olevalta Pekka Ravilta. Tämäkin yksityiskohta symbolisoi hyvin valtion ja kuntien edunvalvontajärjestön tiivistä yhteenkytkeytymistä.
Talous ja sen asettamat vaatimukset kunnallisen itsehallinnon järjestämiselle nousivat niin toimivan johdon kuin johtavien luottamushenkilöiden puheissa esille. Sitä ei varmaan paikalla oleville ollut tarpeen isommin opettaa. Ainakin oman luottamushenkilökokemukseni perusteella viimeisen puolentoista vuosikymmenen kuluessa on suurennuslasin alla ollut likipitäen kaikki se, mistä kunnan oman päätösvallan avulla on voitu löytää säästöjä.
Sattumoisin oli samaan aikaan luettavissa uutinen, jossa kaavailtiin velvoitetta lukion oppikirjojen kustantamisesta kunnan varoin. Paremmin ei olisi voinut konkretisoida syytä kuntatalouden kriisiin. Kyse on eräänlaisesta salamitaktiikasta. Kun makkarasta leikataan vain ohut siivu, tuntuu siltä, että eihän tuo paljoa ole. Mutta lopulta ei ole enää mitään leikattavaa, salami loppuu. Samalla tavoin kuntien uusia velvoitteita on lisätty, vähä kerrallaan. Lopputulos on sitten nähtävissä, taloudellinen itsehallinto on leikattu loppuun. Lakisääteiset menot vievät liki kaiken.
Kunnilla ja niitä edustavalla etujärjestöllä on tietysti oltava vastuuntuntoa myös valtakunnan tulevaisuudesta, mutta vain siltä osin kuin niillä on siihen toimivaltaa. Nyt on tarpeen saada aikaan nykyistä parempi ja tiiviimpi vuorovaikutus valtion, kuntien keskusjärjestön ja kuntien kesken vaihtoehtojen ja kunkin tahon vastuunjaon etsimisessä.
Tämä koskee erityisesti Kuntaliittoa. Se ei voi olla puolueiden etujärjestö, jollaisen kuvan syntyminen siitä julkisuudessa ei ole kovin kaukana. Sen toiminnan hyväksyttävyys, legitimiteetti on ansaittava joka hetki myös ja nimenomaan jäsenistönsä suuntaan.
Lopuksi rakentavaksi tarkoitettu ehdotus. Liiton sääntöjen muuttamista tavoitteena vuorovaikutuksen parantaminen kuntien kanssa olisi syytä vakavasti harkita. Se voisi edesauttaa myös toiminnan hyväksyttävyyden vahvistamisessa. Jäsenkuntien edustajien suoran päätösvallan käytön ja yhteyden mahdollistavat kuntapäivät ovat aivan liian harvoin. Neljä vuotta on tämän päivän muuttuvassa maailmassa ikuisuus. Kuntapäivät voitaisiin pitää vaikkapa joka toinen vuosi, jos nykymuotoinen valtuusto lakkautettaisiin.
Niiden ei tarvitsisi olla yhtä massiiviset kuin millaisia ne tähän asti ovat olleet. Ja liiton tosiasiallisen vallankäyttäjän, hallituksen yhteys jäsenkuntiin on ainakin allekirjoittaneen kaltaisen riviluottamushenkilön näkökulmasta katsoen aivan liian ohut. Voin todeta, että en ole tässä yksin mielipiteeni kanssa. Siihen, miten asiaa pitäisi parantaa, on varmasti vaihtoehtoja löydettävissä.
Lopuksi kiitos mahdollisuudesta osallistua mielenkiintoiseen tilaisuuteen. Kuntaliiton oivalliset tarjoilutkin ovat aina matkan väärti.
Aimo Ryynänen
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston kunnallisoikeuden professori.
