Spoiler alert: Tarkoitukseni ei tässä kirjoituksessa ole taittaa peistä hallituksen sote-esityksiä vastaan eikä niiden puolesta, vaan yrittää miettiä, miten 100-vuotias tasavalta ja sen demokraattisesti valitsemat päättäjät selviytyvät tulevasta ratkaisusta edes joten kuten ehjin nahoin. Kun en enää ole minkään sortin poliittinen päättäjä, oletan kykeneväni suurin piirtein puolueettomaan katsantoon.

                    *                    *                    *     

Ennusmerkit ovat harvinaisen huonot. Minun tuskin tarvitsee enää viisastella siitä, että soten perusongelma on kahden toisiinsa liittymättömän tavoitteen – maakuntahallinnon ja terveydenhuollon valinnanvapauden – naittaminen puoluepoliittisista syistä. Vaikka asia näin olisikin, ei irvailu muinaisista lehmänkaupoista palvele ongelman ratkaisua.

Viime viikkojen mittaan on hallituksen puheenvuoroista syntynyt vaikutelma, että sote on jo too big to fail: valmistelutyötä on tehty niin paljon ja niin järeän asiantuntijajoukon voimin, että päätöksen on nyt yksinkertaisesti pakko syntyä – muuten hallitus kaatuu, pitää järjestää uudet vaalit, eikä ole mitään tietoa siitä, mitä vaihtoehtoista mallia mahdollinen uusi hallitus ryhtyisi rakentamaan. Horisontissa väikkyvät kaaos, inferno ja ilmestyskirjan pedot.

Erinomaisen selväksi on tullut, että ajan käydessä vähiin hallitus ei enää tavoittele minkäänlaisia tyylipisteitä. Ensimmäiset maakuntavaalit on määrä pitää seitsemän kuukauden kuluttua, eikä lainsäädännöstä ole vielä tietoakaan – eikä sote-mallista pyydetä EU-komissiolta lausuntoa vastoin korkeimman hallinto-oikeuden kantaa. Olen jo miltei antautunut ajattelemaan, että rapatessa roiskuu ja joitakin mutkia on vedettävä suoriksi, jotta tämän mittaluokan reformi ylipäänsä onnistuisi neljän vuoden vaalikauden puitteissa.

                    *                    *                    *     

Mutta kansakunnan yhtenäisyyden kannalta huolestuttavinta on Uudenmaan maakunnan ja pääkaupunkiseudun suurten kaupunkien tiukka vastarinta. Uudenmaan maakuntavaltuusto päätti äskettäin selvin luvuin kielteisestä kannastaan, ja Helsinki kutsui koolle ylimääräisen valtuuston kokouksen 4. huhtikuuta käsittelemään pääkaupungin kannanottoa. Ei varmaan tarvitse arvuutella, millaiseksi se kokouksessa muodostuu. Erityinen jännitysmomentti on, millaisen asennon Helsingin valtuustossa istuvat hallituspuolueiden kansanedustajat ottavat ja miten näkemystään perustelevat.

Kovasti ihmettelisin, jos sote-ratkaisu runnottaisiin eduskunnassa läpi muutaman äänen enemmistöllä vastoin maan ylivoimaisesti suurimman maakunnan ja koko pääkaupunkiseudun kantaa. Seuraukset olisivat epäilemättä kauaskantoiset. Kun ratkaisun taloudelliset vaikutukset näyttävät osuvan raskaimmin Uudellemaalle ja kun päätösvalta sote-määrärahoista siirtyy käytännössä kunnilta valtiolle, uusmaalaisten vastustus ei ole kovin iso ihme. Suorat maakuntavaltuuston vaalit tässä asetelmassa ovat koko lailla laiha lohtu puolentoista miljoonan asukkaan alueella, jolla syntyy merkittävä osa maan kansantuotteesta.

                    *                    *                    *     
Mikä siis neuvoksi?

Jos olisin tasavallan hallitus, kutsuisin Uudenmaan ja pääkaupunkiseudun edustajat pikimmiten vakavaan keskusteluun sote-ratkaisun muokkaamisesta sellaiseksi, että se voitaisiin yksissä tuumin hyväksyä. En tiedä, onko tällaiselle muokkaamiselle edellytyksiä. Ehkä hallitus voisi suostua Uudenmaan osalta jonkinlaiseen erillisratkaisuun hintana koko paketin etenemisestä. Erillisratkaisut saattavat tietysti poikia uusia ongelmia, mutta ne ongelmat olisivat taatusti vähäisempiä kuin koko uudistuksen kaatuminen kaikkine seurauksineen.

Uudenmaan ja muuttotappio-Suomen vastakkainasettelu on tarpeeksi jyrkkä jo ennestään. Kannattaa vielä harkita, Sipilä ja Orpo.

Pekka Sauri

Kirjoittaja on työelämäprofessori Helsingin yliopistossa. Kolumni on julkaistu Kuntalehdessä 4/2018.

Luitko jo?