Sairaat vanhukset hoitopaikkojen karusellissa
Tuore tutkimus vahvistaa sen yleisen arkikäsityksen, että sairaita vanhuksia siirrellään heidän viimeisinä elinvuosinaan hoitopaikasta toiseen jopa kymmeniä kertoja.
Tampereen yliopiston terveystieteen yksikkö on tutkinut pitkäaikaishoitoa vanhusten kahtena viimeisenä elinvuotena. Tutkimuksen mukaan sairas vanhus joutuu vaihtamaan hoitopaikkaa keskimäärin seitsemän kertaa. Pahimmillaan sairasta vanhusta siirrellään peräti 168 kertaa eri paikkojen välillä.
Tutkimus kattaa vuodet 1996-2008. Aineistossa on mukana 145 000 kuolleen ikäihmisen anonyymit tiedot. Tutkimuksen tarkoitus oli analysoida ikäihmisten sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttöä, kustannuksia ja hoitopolkuja.
Professori Pekka Rissasen johtaman tutkimusryhmän mukaan nykyinen palvelujärjestelmä ei ole valmistautunut kohtaamaan vanhojen ihmisten tarpeita. Tutkijat korostavat, että tarvittaessa kotiin pitäisi pystyä järjestämään myös vaativampia terveydenhuollon palveluja.
Nyt kotihoito on alimitoitettu, mistä voi joskus seurata dementoituneen, huonokuntoisen tai pelokkaan ihmisen kotiuttaminen yksinäiseen asuntoon. Vanhus voi pärjätä kotonaan hyvin tänään, mutta ei enää parin viikon päästä.
Tutkimuksen mukaan kuntien välillä ilmeni suuria eroja tarkasteltaessa, kuinka paljon vanha ihminen on käyttänyt palveluja. Selitystä ei löydy kuntakoosta, maaseutukunnasta tai kaupungista, eikä taloudellisesta tilanteesta. Tutkimusta on referoitu Polemiikki-lehdessä 2/2011.
Seurasin läheltä sairaan, 85-vuotiaan äitini pompottamista hoitopaikkojen välillä. Hän asui vuosia yksin kotonaan. Pari vuotta sitten hänellä havaittiin Alzheimerin tauti. Siitä huolimatta hän pystyi asumaan kotonaan, tosin omaisten jatkuvan tuen turvin. Jouduttuaan viime syksynä muusta syytä sairaalaan, alkoi hoitopaikkakierre: kolme sairaalaa, terveyskeskuksen vuodeosasto, hoivakoti.
Kunnan resurssit riittivät vain välttämättömiin toimiin, kuntoutuksesta ei ollut puhettakaan.
Kaikissa paikoissa hoitohenkilöstö työskenteli minimimiehityksellä. Esimerkiksi terveyskeskuksen vuodeosastolla autettavia vanhuksia oli niin paljon, että hoitajat ehtivät tehdä vain rutiinitoimet, vaikka halua yksilölliseen hoitoon olisi ollutkin.
Onneksi äitini joutui makaamaan vuodeosastolla VAIN muutaman kuukauden.
Nyt puhutaan jo suurten ikäluokkien aiheuttamista hoito- ja hoivakustannuksista, vaikka todellisuudessa kyse on vasta 1920- ja 30 –luvuilla syntyneistä. Sodan jälkeiset suuret ikäluokat alkavat täyttää hoivakoteja ensi vuosikymmenellä ja se vaihe kestää yli kaksikymmentä vuotta.
Kyseessä eivät siis ole vain 1945-50 syntyneet suurimmat ikäluokat, vaan yli kahdenkymmenen vuoden mittainen suurten ikäluokkien ketju. Vielä 1964 Suomessa syntyi yli 80 000 lasta, kun 1970-luvulla määrä putosi kolmanneksen. Pulma ei ole se, että vanhuksia olisi liikaa. Työikäisiä vain on liian vähän.
Ongelma on vakava ja se räjähtää käsiin 2020-luvulla, jos mitään ei tehdä. Siksi kunta- ja palvelurakenteet pitäisi laittaa kuntoon jo nyt. Kymmenen vuoden päästä olemme auttamattomasti myöhässä.
