Veli-Matti Värrin kolumni: Herättääkö ekokriisi kasvatusyhteisöt?

Elämme kriisien ja katastrofien aikaa. Nykyhetken katastrofeista kauhistuttavin on Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Putinin raakalaismainen ”erikoisoperaatio” muuttaa perustavalla tavalla niin julkisyhteisöjen kuin kansalaistenkin tulevaisuuteen suuntautumista.

Varustautumisesta pahimman varalta tulee niin Suomen kuin muidenkin valtioiden ja kansakuntien tulevaisuusajattelun ohjenuora. Nykyisessä maailmantilanteessa tämä on ymmärrettävää, mutta samalla syvästi valitettavaa. Se on valitettavaa siksi, että sodan uhkakuvat ja resurssien keskittäminen varustautumiseen kaventavat sekä yksilöiden että kokonaisten sukupolvien mahdollisuuksia vaihtoehtoisiin tulevaisuuksiin.

          *                    *                    *

Lasten ja nuorten sukupolvikokemusta määrittävät koronapandemian ja Venäjän aggression lisäksi huoli ja ahdistus ilmastonmuutoksesta ja sen peruuttamattomista seurauksista niin yhteiskunnille kuin koko biosfäärille. Vaikka nyt on riskinä, että ilmastonmuutoksen torjumiseksi välttämättömät rakenteelliset muutokset painuvat sodan alle, parhaan tieteellisen tietomme perusteella ”vihreälle siirtymälle” ei ole vaihtoehtoja, mikäli haluamme elämän jatkuvan elinkelpoisena ja elämisen arvoisena ainoalla planeetallamme. 

Ekologisen muutoksen mittakaava on valtava koko infrastruktuurin muutostarpeineen (energia, ruokahuolto, elinkeinorakenne, liikenne). Muutoksen kohtalonomaisuus asettaa kysymyksen, miten toimia ja muuttaa elämäntapaa, jotta se olisi ekologisesti kestävää.

Kunnat, yhä useammat työyhteisöt, yritykset ja taloyhtiöt ovat ottaneet todesta fossiilienergiasta luopumisen kiireellisyyden. Hyviä esimerkkejä muutoksen suunnasta ovat Euroopan ympäristöpääkaupungiksi vuodeksi 2021 valittu Lahti sekä Oulun kaupungin sivistystoimi, jossa on ymmärretty, että ekologisesti kestävän maailman rakentaminen on olennaisesti sivistys- ja kasvatustehtävä. Ympäristötietoisuudesta on kiittäminen myös Tampereen kaupunkia, joka rahoittaa Tampereen yliopiston uutta ympäristökasvatuksen professuuria.

          *                    *                    *

Toisenmaailmansodan jälkeen yhteiskuntien ja kansalaisten elinolot ja tulevaisuususko turvattiin valtavassa jälleenrakennusprojektissa. Monitieteinen BIOS-tutkimusyksikkö peräänkuuluttaa aikalaisillemme yhtä mittavaa projektia, jota se kutsuu ekologiseksi jälleenrakentamiseksi; filosofi Tere Vadén puhuu vavahduttavasti jopa uskonnolliseen kokemukseen verrattavasta heräämisestä ekologisen muutoksen ehtona.

Kirjassani Kasvatus ekokriisin aikakaudella (Vastapaino 2018) on myös kyse ”heräämisestä” tai ”herättämisestä”. Kasvatus ja koulutus ovat avainasemassa, jotta ihmisen omistava ja tuhoava suhde maailmaan muuttuisi elämän ehtoja turvaavaksi ja myös ei-inhimillisen luonnon itseisarvoa kunnioittavaksi.

Kaikki kasvatusyhteisöt varhaiskasvatuksesta korkea-asteelle ovatkin ekososiaalisen sivistyksen nimissä julistautuneet kestävän kehityksen edistäjiksi. Koulutuspolitiikkamme on kuitenkin sidoksissa OECD:n talouskasvun ja teknologisen edistyksen ideologiaan ja sen ekonomistisen ihmiskuvan olettamuksiin vaikka juuri ne ovat johtaneet elämänmuotomme ekologiseen kriisiin. Siten pyrkimys jatkaa entiseen tapaan perustuu ongelmiemme ”syvätason” torjumiseen, etäännyttämiseen ja unohtamiseen eräänlaiseen kollektiiviseen uneen.

Kasvatus- ja koulutusyhteisöjen on herättävä tehtävänsä erityisyyteen, ihmisyyden parhaiden hyveiden ja arvojen vaalimiseen, vapaina esimerkiksi taloudellisen hyödyn vaatimuksista. Jokainen sukupolvi joutuu ratkaisemaan suhteensa ihmisyyden probleemaan ja kasvatuksen itseisarvoihin, hyvyyteen, totuuteen ja kauneuteen. Aikalaisillemme arvokkaan ihmiselämän probleema on asetettu maailmanlaajuisten viheliäisten ongelmien aikakaudella.

Veli-Matti Värri

Kirjoittaja on kasvatusfilosian professori Tampereen yliopistossa.

Kolumni on julkaistu Kuntalehdessä 8/2022.

(Kuva: Jonne Renvall/Tampereen yliopisto)