Osaamista on – kohdistuuko se oikein?

Lokakuun alkupuolella julkaistun OECD:n kansainvälisen aikuistutkimuksen maakatsauksessa suomalaiset niittivät, Pisa-tutkimusten tapaan, erinomaiset tulokset. Vain Japani kiilasi ohitsemme. Saavutus ilahduttaa, mutta tulokset antavat aiheen myös huoleen: Suomessa on 600 000 riittämättömät perustaidot omaavaa 16–65-vuotiasta. Ongelmia on yksinkertaisten laskutoimitusten tekemisessä, kirjallisen tiedon ymmärtämisessä sekä tietotekniikkaa soveltavissa ongelmanratkaisutaidoissa. Nämä puutteet aiheuttavat vaikeuksia selvitä arkipäivän tilanteista.

Samoihin aikoihin lokakuussa saimme lukea Suomen olevan kärkikastissa maiden innovatiivisuutta mitattaessa. Sijoitus oli toinen heti Sveitsin jälkeen. Uskon, että hyvällä koulutuksellamme on vaikutuksensa tähänkin tulokseen.

Monessa olemme onnistuneet, kun tarkastellaan asioita tiettyjen mittareiden valossa, mutta haasteilta emme välty. Osaamisemme vahvistamiseksi on ponnisteltava ja uudistuttava. Edellä todettujen aikuisten puutteellisten arkielämän perustaitojen lisäksi hiertävät muun muassa lasten ja nuorten, erityisesti poikien, lukutaidon heikkeneminen ja koulutuksella hankitun osaamisen hyödyntämisen vaikeus tutkinnon suorittamisen jälkeen. Uusia innovaatioita ja yrityksiä toimeliaisuuden lisäämiseksi kyllä syntyy, myös koulutuksen yhteydessä, mutta samanaikaisesti työttömien määrä pysyy suurena. Koulutus ei aina johda työllistymiseen ja toimeliaisuuteen, vaikka pitäisi.

Opetuksen ja koulutuksen uudistamisen tarpeesta on viime aikoina puhuttu vilkkaasti. Keskustelu on tervetullutta: se kertoo siitä, että koulutusta pidetään tärkeänä, mutta myös siitä, että koulutuksen tilasta ollaan huolissaan. Koulutuksemme on remontin tarpeessa, mutta onnistuakseen sen täytyy perustua selkeään tavoitteeseen. On tehtävä selväksi, mitä koulutuksen tuottamaa osaamista tarvitsemme. Sen jälkeen on päätettävä keinot, joilla maaliin pääsemme, ja toimittava päättäväisesti ja johdonmukaisesti. On huolehdittava, että koulutuspolku kulkee oppimista ja osaamista vahvistaen saumattomasti varhaiskasvatuksesta ylimpään koulutukseen saakka. Ratkaisujen löytämiseen tarvitaan rohkelikkoja ja laaja-alaista näkemystä yhteiskunnan eri aloilta, sieltä, missä tunnistetaan osaamisen tarve. Opettamisen, tai pikemminkin oppimisen tukemisen, kehittämisessä kuuntelisin myös heitä, joille tarjottu opetus ei ole maittanut.

Entä jos opetus keksittäisiin nyt?

Muutaman vuosikymmenen takaista yhteiskuntaa varten rakennettu järjestelmä ei voi kaikilta osin tuottaa sellaista osaamista, jota tarvitaan tänään ja kymmenen vuoden kuluttua. Tänä syksynä opinpolkunsa aloittaneet lapset ovat työelämässä koulutuksensa pituudesta riippuen aikaisintaan noin 12 vuoden ahertamisen jälkeen, vuoden 2030 tietämillä. Siihen mennessä moni asia on toisin kuin nyt. Maailman muuttumisen tahti on kova. Erityisesti tekniikan kehitys ja sen uudet mahdollisuudet ovat edessämme ehkä nopeammin kuin arvaammekaan. Kaikkia muutoksia ei pystytä tarkasti ennustamaan. Nyt ollaan vakuuttuneita siitä, että työelämä ja ansaintatavat tulevat muuttumaan paljon: työtehtävät ja työn tekemisen tavat. Jatkossa meidän onkin kiinnitettävä entistä enemmän huomiota siihen, että tarpeellisten akateemisten taitojen (oppiaineiden) osaamisen lisäksi tarvitaan kykyä uudistua ja uudistaa, kykyä toimia yhteistyössä muiden kanssa ja luottaa omaan osaamiseensa. Näiden elementtien tulisi olla osana oppimista.

On otettava huomioon maailmalla tapahtuvat muutokset koulutuksessa. Ne tullevat vaikuttamaan myös meillä siihen, mistä ja miten osaamista haetaan. Esimerkiksi yliopistotasoinen verkkokoulutus on vallannut alaa USA:ssa. Tämä kehitys tuskin pysähtyy, ja se on hyvä ottaa huomioon kansallisen koulutuksemme tulevaisuutta mietittäessä.

Maassamme osaamisen ja oppimisen rakentamisen perustana on koulutuksen lainsäädäntö opetussuunnitelman perusteineen. Kysyä voi, antavatko voimassa olevat valtakunnalliset normit parhaat mahdollisuudet valmentaa tulevaisuuden osaajia, kun lähtökohtana on opetuksen ja koulutuksen järjestämisen puitteista sekä oppilaan ja opiskelijan oikeuksista ja velvollisuuksista säätäminen. Opetussuunnitelman perusteissa määrätään yksityiskohtaisesti laissa säädettyjen oppiaineiden sisällöistä ja tavoitteista, mutta myös muustakin. Oppiaineiden luettelot perusopetuksessa ja lukiossa ovat olleet koko lailla samanlaiset kymmeniä vuosia. Lukioiden aikoinaan yliopiston pääsykokeena toimineet ylioppilaskirjoitukset järjestetään, vaikka niillä ei alkuperäistä tarkoitusta ole ollut pitkään aikaan. Digitalisaation mahdollisuudet käytetään hyväksi siten, että sama asia, tässä tapauksessa yo-kirjoitukset, toteutetaan eri alustalla sähköisesti.

Mahdollisuudet jäävät käyttämättä maassa, jossa on osaamista sekä teknologiassa että opetuksessa. Eikö olisi tähdellisempää kehittää oppimisen mahdollisuuksia teknologiaa ja luovuutta käyttäen? Esimerkiksi yo-kirjoitusten sijaan opiskelijat voisivat tehdä tutkielmia ja kehittää tiedon hakemisen ja käsittelemisen sekä analysointi- ja ryhmätyötaitoja. Tämä voisi avata uusia mahdollisuuksia yhteistyöhön eri (asteiden) koulutuksen järjestäjien kanssa.

Millainen olisi koulutuksen lainsäädäntömme, jos se ajattelutavaltaan käännettäisiin niin, että se lähtisi oppijasta ja oppimisesta sekä tarvittavasta osaamisesta? Mistä kaikesta säädettäisiin, jotta koulut olisivat jokaista oppijaa varten? Normit eivät ehkä olisi yhtä yksityiskohtaisia kuin nykyisin, jotta opetus tai oppimisen tavat voisivat mukautua erilaisten oppijoiden ja muuttuvan maailman mukana. Mitkä olisivatkaan oppiaineet, jos opetus keksittäisiin nyt? Olisiko oppiaineita vai niiden tilalla jotakin muuta? Entäpä, jos opetussuunnitelma olisikin oppimissuunnitelma ja opetussuunnitelman perusteet korvattaisiin osaamisen tavoitteilla? Ja kouluvuoden päätyttyä voitaisiin jakaa onnistumistodistukset.

Marja Lahtinen

Kuntaliiton opetus- ja kulttuuriyksikön kehittämispäällikkö

Kirjoitus on julkaistu alun perin Kuntaliiton blogissa.