Jani Halmeen kolumni: Vaakunan lisäksi tarvitaan muutakin

Jokaisella suomalaisella kunnalla on vaakuna. Harva enää muistaa niiden syntyneen alun perin tehostamaan taisteluita. Vaakunat syntyivät 1000-luvun alussa, kun sotilaat kehittivät ennen näkemättömän innovaation, ihmisen panssaroimisen. Se paransi hengissä pysymisen todennäköisyyttä, mutta aiheutti vastaavasti uuden ongelman.

Haarniskojen alta oli tappelun melskeessä vaikea tunnistaa omiaan sitäkään vähää kuin aiemmin. Vaakuna maalattiin kaikkiin mahdollisiin suojiin kypäristä rintapanssareihin osoittamaan kenen poikia tässä oikein ollaankaan.

Noista ajoista meitä muistuttaa edelleen käytössä oleva perusasettelu. Vaakuna on taisteluvälineeseen – kilpeen – maalattu kuva. Sen tuli olla nuolenkantaman päästä tunnistettava, eikä kenelläkään muulla saanut samanlaista tunnusta. 

Ruudin keksiminen muutti sotimisen tapaa, eikä vaakunoita enää tantereella tarvittu. Niiden merkitys hiipui pitkäksi aikaa. Kunnes 1900-luvulla Keski-Euroopassa syntyi aivan uudenlainen idea ihmisten organisoitumiseen. Kansallisvaltiot tarvitsivat äkisti uusia heraldisia mestariteoksia. Vaakunat palasivat muotiin ja niistä tuli hyvin tärkeä asia.

Vaakunoiden kuvien aiheita ja asettelua valvottiin erilaisissa heraldisissa virastoissa. Monimutkaiset säännöt määräsivät, miten vaakunoita voitiin muokata tai periyttää sukupolvelta toiselle.

Vaakunoissa oli voimaa. Jopa siinä määrin, että Suomessa laki kielsi kuntia käyttämästä sellaisia. Sellaisia sai olla vain ja ainoastaan kaupungeilla. Vasta 1950 -luvulla myös maalaiskunnat saivat laillisen ja virallisen oikeuden käyttää vaakunaa. 

Ja tuohon oikeuteen totisesti tartuttiin. Vaakunoista tuli suomalaisten kuntien visuaalisen identiteetin kovakipsinen ydin. Vaakuna osoittautui monipuoliseksi ja -käyttöiseksi. Sillä saattoi kuvittaa niin esitteet kuin esityksetkin, sen saattoi painaa niin kyniin kuin kasseihin. Ja ihoon. Ystävistäni Aku on tatuoinut käteensä Kurikan ja Lissu Nakkilan vaakunat. Voikohan heraldikko paremmin työssään enää onnistua. 

Vaakuna oli pitkään vähän liiankin helppo tapa kuvittaa kuntaan liittyviä asioita. Mutta enää se riitä, vaikka kilpi olisi miten komea. Visuaalisuuden vaade kun on hyvin nopeasti kasvanut. Visuaalisia elementtejä – valokuvia, tunnuksia, yhtenäisiä värejä – tarvitaan viestinnässä kymmenkertainen määrä takavuosiin verrattuna.

Yhä visuaalisemmaksi kehittyvä sosiaalinen media vaan kiihdyttää kehitystä. Monet meistä osaavat sommitella Instagramiin ja TikTokiin niin hienoja visuaalisia kokonaisuuksia, että vielä hetki sitten vain graafisen suunnittelun ammattilaiset pystyivät moiseen.

Väitän että liian moni kunta on alipanostanut omaan visuaalisuuteensa. Mainostoimistot tuntuvat jotenkin kalliilta kumppaneilta ja kuvista tuntuu pöhköltä maksaa, kun kaikkihan osaavat kuvia ottaa. Mutta kun eivät osaa. Eivätkä mainostoimistot ole nykyään laisinkaan hintavia, päinvastoin. 

Kunnat ovat keskenään kilpailutilanteessa. Joko Suomen sisällä tai kansainvälisesti. Mielikuvat ovat tuossa kilpailussa erittäin isossa roolissa. Ja mielikuvat syntyvät yhä useammin visuaalisen kokemuksen kautta. 

Visuaalisen ilmeen ajantasaistaminen ja oman kuvapankin kasvattaminen on vähintäänkin keskisuuri projekti. Riippuu kunnianhimon tasosta ja siitä kuinka monta elämää nähnyttä kylttiä ja infotaulua pitää päivittää. 

Paras päivä tuon työn aloittamiselle oli viisi vuotta sitten. Toiseksi paras päivä on tänään. 

Jani Halme

Kirjoittaja on Parikkalassa ja Helsingin Käpylässä asuva luennoitsija ja luova johtaja.

Jani Halmeen kuva: Soila Puurtinen