Mielipide: Peruskoulun tila ja tulevaisuus

Peruskoulu-uudistuksen käynnistymisestä tulee kuluneeksi tänä vuonna 50 vuotta.

Jyväskylän kaupungin, Korpilahden ja Jyväskylän maalaiskunnan kuntaliitoksessa vuonna 2009 vastuulleni tuli sivistyspalvelujen apulaiskaupunginjohtajan virka, jota ehdin hoitaa noin neljä vuotta tultuani valituksi Lapuan kaupunginjohtajaksi.

Olin ennen sivistyspalvelupestiäni työskennellyt pääasiassa keskushallinnon palveluksessa, jossa roolissa talouden tasapainottamisvaateet eri toimialoille olivat jokavuotista rutiinia.

Siirtyminen keskushallinnosta yhden toimialan vetäjäksi paljasti kouriintuntuvammin sen tosiasian, jossa sivistyspalvelu ja erityisesti perusopetus on joutunut jo vuosikausia toimimaan. Se on jäänyt sosiaali- ja terveydenhuollon panttivangiksi. Kun alati kasvavia sotemenoja ei ole onnistuttu puristamaan kestävän talouden edellyttämiin raameihin, peruskoulu on joutunut sijaiskärsijän rooliin syyttömänä. Opetuksen arjessa tämä näkyy ja koetaan monenlaisina ongelmina, joihin perusopetuksen omin keinoin on erittäin vaikea löytää kestävää ratkaisua.

Tuottavuus- ja taloudellisuusarvioinnissa esim. Jyväskylän kaupungin perusopetus on pärjännyt erittäin hyvin vertailukaupunkeihin nähden, joten millekään löysien kitkemiselle ei ole ollut perusteita.

Hyvinvointialueiden käynnistymisen myötä sosiaali- ja terveydenhuollon siirtyminen pois kuntien vastuun piiristä voisi kuvitella muuttavan edellä kuvaamaani ongelmaa; kunnat voivat keskittyä keskeisen hyvinvoinnin edellytyksen perusopetuksen ylläpitoon ja kehittämiseen.

Miten asetelma voi oleellisesti kuitenkaan muuttua, varsinkaan kun on erittäin epätodennäköistä, että hyvinvointialueet kykenisivät ratkaisemaan 1980-luvulta käynnistyneen pahoinvoinnin kierteen?

Soten määrärahat ovat kuluneet ja kuluvat jatkossakin merkittävässä määrin edelleen kuntalaisten itselleen ja läheisilleen aiheuttamien elämäntapavalinnoista johtuvien sairauksien ja ongelmien hoitamiseen. Aivan liian suuri osa näistä elämäntapavalinnoista heijastuu suoraan tai välillisesti jatkossakin perusopetuksen riesaksi, mikä näkyy ja tuntuu koulun arjessa kaikkina sellaisina oheistoimintoina ja kuluina, joka on pois varsinaisesta opettajan työstä. Mikä siis hyvinvointialueen toimenpiteissä verrattuna tähänastiseen muuttaa lasten oireilua, syrjäytymistä, pahoivointia ja häiriökäyttäymistä sekä opettajien uupumista ja vaihtoa toisiin ammatteihin, jos hyvinvointialueet eivät kykene löytämään kestävää ja taloudellista ratkaisua puuttua kuntalaisten virheellisiin elintapoihin?

Tarvitaan palvelujen tuotantotavan radikaali muutos, jolla kyetään aidosti vaikuttamaan siihen, että kuntalaiset ymmärtävät valitsemaan terveellisemmän elämäntavan.

Kun tuo edellä kuvaamani jama voidaan yleistää koskemaan koko Suomen tilaa, niin kuinka kauan voimme enää ylpistellä laadukkalla koulutuksella, onnellisuudella ja vielä jäljellä olevalla hyvivoinnilla. Lainsäädännön avulla sotepalvelujen tarjonnan kirittäminen ei ole ratkaisu. Erittäin todennäköistä onkin, että hyvinvointialueista rakennettiin Molokin kita, joka vie meidät perikatoon.

Arto Lepistö, emerituskaupunginjohtaja
Kirjoittaja on toiminut kaupunginjohtajana Lapualla ja Äänekoskella, kunnanjohtajana Jyväskylän malaiskunnassa ja apulaiskaupunginjohtajana Jyväskylässä.