Vuoden 2017 alkupuoli on kulunut surullisissa merkeissä Suomen kuntajohtajien näkökulmasta. Alkuvuoden saldo julkiseksi tulleista luottamuspulatapauksista on kiihtyvässä tahdissa noussut – yksi tapaus kuukaudessa. Enää ei ole kyse yksitäisistä tapauksista tai sattumasta vaan voidaan todeta, että tilanne on parin vuoden hiljaiselon jälkeen huolestuttava. Kunnissa kuohuu. Mikä tässä ajassa antaa sysäyksen tällaiseen toimintaan? Mistä syistä ja miten luottamuspulatilanteeseen ajaudutaan yhä herkemmin?

Jostain syystä syyllinen on Suomessa löydettävä aina. Elämme suurta murrosaikaa julkisella sektorilla, taloudelliset haasteet ja suuret vaatimukset aiheuttavat paineita niin poliitikoille kuin toimivalle johdolle. Johtaja yksinäisyydessään on helppo kohde. Julkisuudessa ja mediassa on taipumus nostaa negatiiviset uutiset otsikoihin. Onnistumiset, työvoitot ja saavutukset eivät näy laajalle kansalle. Haasteellisten muutosten keskiössä on jo jonkin aikaa ollut kunta-alaa syyllistävä viesti. Kunnat velkaantuvat, kunnat eivät osaa, kunnat evät palvele. Nyt yksi ammattiryhmä on nostettu tikun nokkaan. Asioidenhoito henkilöityy ja samalla unohtuu kohtelias ja henkilöä kunnioittava käytös. Kaikki osapuolet kunnissa, niin luottamushenkilöjohto, työntekijät ja kuntalaiset, ansaitsevat inhimillisen kohtelun. Ja johtaja on myös kunnan työntekijä.

Suomen Kuntajohtajat ry on aktiivisesti pyrkinyt tukemaan ristiriitatilanteiden ehkäisemisessä ja selvittämisessä niin poliittista johtoa kuin kunnanjohtajia. Olemme julkaisseet mm Suomen kuntaliiton kanssa oppaita ja ohjeita, koska olemme todenneet ennakoivan tiedonjaon auttavan ja selkeyttävän osapuolien rooleja arjessa. Ottamatta kantaa viimeaikaisten tapausten yksityiskohtiin voidaan todetta, että useammassa tapauksessa syntyanatomiassa on varmasti monta tekijää, mutta ainakin yksi yhteinen piirre. Tilanne on muodostunut kuin Suomen 100-vuotisjuhlarahan julkaisussa kävi. Kaikki nyökyttelevät hyväksyvästi, eikä kukaan ilmaise tai kyseenalaista mitään, kunnes tuote vedetään pois markkinoilta suuren julkisen kritiikin myötä. Rahalla ei ole enää markkina-arvoa, eikä siten käyttötarkoitusta. Johtaja ei kuitenkaan ole esine, vaan ihminen. Ihmisarvoa kunnioittava kohtelu on tärkeää vaikeissakin tilanteissa.

Omakohtainen kokemukseni alentuneesta arvostelukyvystä ja vihapuheeseen puuttumattomuudesta on hyvä esimerkki ilmiöstä, mikä hoitamattomana voi johtaa toimivan johdon ja luottamushenkilöiden väliseen vuoropuheen tyrehtymiseen ja arvostuksen katoamiseen. Entisessä työpaikassani olin esittänyt talouden korjaamiseksi erään koulun lakkauttamista. Valtuuston julkisessa ja yleisölle avoimessa kokouksessa valtuutettu piti puheenvuoron nyrkkiään heristäen:” Haluaako kunnanjohtaja turpaan, kun esittää tällaista?”. Puheenjohtaja antoi kyseisen henkilön jatkaa sättimistään, yksikään valtuutettu ei puuttunut tai huomauttanut epäasiallisesta kielenkäytöstä. Koin tilanteen henkilöäni uhkaavana, eritäin epäasiallisena käytöksenä. Kenenkään ei tarvitse sietää vihapuhetta tai fyysistä uhkailua. Yhtä suuressa roolissa tässä on ne, jotka hiljaisesti hyväksyvät ja kuuntelevat vieressä puuttumatta tilanteeseen. Nyky-yhteiskunnassa kynnys parjata ja herjata on aivan liian matala.

Luottamuspulatilanteiden takana on siis ainakin yksi yleinen kaava. Luottamushenkilöjohto ei ole pystynyt tarpeeksi ajoissa keskustelemaan ensin keskenään ja sitten virkamiesjohdon kanssa tai toisinpäin. Asiat voivat koskea koko johtoa eivät vain yhtä henkilöä. Hyvät alaistaidot hoitaisivat monta estettä tieltä. Korjaavaa palautetta kunnanjohtajalle ei ole annettu ja monesti kehityskeskustelutkin ovat jääneet käymättä. Riitatilanteissa syy on varmasti molemmissa osapuolissa. Siitä huolimatta on mahdollista ratkoa ongelmat toisiaan kunnioittaen ja arvostaen, jos näin vain halutaan. Mielestäni koskaan ei ole oikeutta musertaa ihmistä. Johtajakin on ihminen. Tommy Tabermanin sanoin: ”On vain yksi ehto. Elinehto: värisevää sielua ei saa tallata.”.

Heidi Rämö, puheenjohtaja, Suomen Kuntajohtajat ry

Luitko jo?