Vihapuhe puhuttaa – jotkut valtuutetut epäilevät koko käsitettä

”Ensin on ajatus, sitten ovat sanat ja sitten teot. On hyvä muistaa sananvapauden käyttämisen vastuu.”

Näin puhui oikeus- ja työministeri Jari Lindström, ps., Sananvapauden haasteet tänään -seminaarissa viime viikolla.

Lindström muistutti, että ihmisarvoisen keskustelukulttuurin pohja on toisen kunnioittamisessa.

Ministeri toisti asian maanantaina, kun hallitus tiedotti käytännöistä puuttua ääriliikkeiden toimintaan lainsäädännön kautta.

– Rasistiset ilmaisut eivät ansaitse sananvapauden suojaa, Lindström sanoi.

– Kaikki rasismi ja vihapuhe on tuomittava ja siihen tämä hallitus sitoutuu, komppasi sisäministeri Paula Risikko, kok.

Mutta missä menee rasismin ja vihapuheen raja? Mitä on vihapuhe?

Kysymys kiinnostaa myös kunnan luottamushenkilöitä. Niin helsinkiläinen kokoomuksen valtuutettu ja kansanedustaja Wille Rydman kuin Seinäjoen kaupunginvaltuutettu Piia Kattelus, kesk., ovat blogeissaan tulleet vastikään siihen tulokseen, että vihapuhe on terminä lähinnä poliittinen työkalu niille, jotka näkevät sitä käyttämällä tilaisuuden ajaa omia päämääriään.

Vihapuhe onkin laaja käsite, vahvistaa tutkijatohtori Reeta Pöyhtäri Tampereen yliopiston Journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskus COMETista.

– Keskeistä on, että kiistetään toisen ryhmän ihmisoikeudet ja ihmisarvo. Siihen usein liittyy kiihottaminen ja väkivallalla uhkaaminen ja väkivallan ja syrjinnän hyväksyttävänä pitäminen, Pöyhtäri sanoo.

– Tietyntyyppiselle vihapuheelle voi hakea määritelmiä laeista. Missään laissa ei suoraan sanota, mitä on vihapuhe, mutta rangaistavia tekoja on laista johdettavissa: jotkut ilmaukset ovat mahdollisesti sellaista puhetta, joka voidaan määritellä rikoslakiin ja kansainvälisiin sopimuksiin perustuen laittomaksi, ja johon siten voidaan oikeudellisin keinoin puuttua.

 

Vihapuhe kannustaa väkivaltaan
ja kieltää ihmisarvon

Rydman ei ole puoluetoverinsa Risikon kanssa varauksetta samalla linjalla, että kaikki vihapuhe pitäisi kieltää. Hän antaa ymmärtää, että ”vihakirjoittelu” on vaikea ottaa vakavasti.

Mitä tuollaiset ”vihakirjoitukset” edes tyypillisesti ovat? Yleensä määritelmän täyttävät tekstit vilisevät kirjoitusvirheitä, kirosanoja ja muita alatyylisiä ilmaisuja. En ehkä oleta liikaa, jos otaksun, että tällaisten tekstien kirjoittajat eivät yleensä ole kovin korkeasti koulutettuja tai hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa. Taustalla saattaa olla moninaisia sosiaalisia ongelmia, Rydman kirjoittaa

Rydman vetoaa siihen, että myös taitamattomien on saatava ilmaista mielipiteitään ilman rangaistuksen pelkoa.

Vihakirjoitteluna voi pitää esimerkiksi helsinkiläisen kaupunginvaltuutetun, europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon Facebook-seinältä edelleen löytyviä kommentteja Halla-ahon muslimeja koskeviin päivityksiin.

Kommenttien mukaan islamilaiset osaavat vain raiskata ja tappaa uskonnon nimessä, toisaalla ehdotetaan lääkkeeksi 9 mm niskaan kaikille muslimeille.

Kuntalehden viime viikolla haastattelema komisario Jarmo Heinonen arvioi tämänkaltaisissa kommenteissa poliisin näkökulmasta kyseessä olevan mahdollisesti aihetta epäilyyn kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Tämänkaltainen kirjoittelu on mahdollisen vihapuheen ydintä, arvioi Reeta Pöyhtäri

– Usein vihapuheeseen liittyy, että kannustetaan väkivaltaan. Pidetään hyväksyttävänä väkivaltaa tai syrjintää tiettyjä ihmisiä tai ryhmiä kohtaan, Pöyhtäri sanoo.

Suomessa on puututtu tapauksiin, joissa Facebook-sivun tai -ryhmän ylläpitäjä ei ole poistanut esimerkiksi kansanryhmää vastaan kiihottavia tekstejä, jotka hänellä on ollut teknisesti mahdollisuus poistaa, kun ne on tuotu hänen tietoonsa ja on katsottu että ylläpitäjä on ollut velvollinen poistamaan viestejä.

– Viimeaikaisissa lakimuutoksissa vastuu kiihottamisrikoksesta on ulotettu koskemaan paitsi tekstin kirjoittajaa, myös verkkosivuston ylläpitäjää, jos tämä on tullut tietoiseksi sivustolla olevasta lainvastaisesta sisällöstä, mutta sallii sen esilläolon, Pöyhtäri kirjoitti taannoin Edita Publishingin blogissa.

– Se, kenellä ylläpitovastuu kulloinkin on, on kuitenkin arvioitava oikeuskäytännössä erikseen.

 

Termit täsmällisiksi

Pöyhtäri korostaa, että aina pitäisi miettiä, mistä tarkalleen ottaen keskustellaan. Jos mahdollista, tulisi käyttää tarkempia termejä kuin vain vihapuhe-sana.

Eritoten verkosta löytyy laaja skaala muuntyyppistä toimintaa, jota myös usein kutsutaan vihapuheeksi. Puuttumisen keinot ovat erityyppisiä riippuen siitä, mistä keskustellaan.

Ihmisarvon kiistämisen tai väkivallalla uhkaamisen lisäksi kyse voi olla uhkauksesta, solvauksesta, panettelusta, kunnianloukkauksesta.

– On käytetty verkkoviha-käsitettä, joka voi pitää sisällään keneen hyvänsä kohdistuvaa vihapuhetta, verkkokiusaamista tai häirintää, tai poliittista leimaamista tai vaikkapa asiantuntijuuden tahallista kiistämistä.

– Asiat ovat todella vaikeita rajata myös oikeuskäytännöissä. Mikä on vihapuhetta joka nimenomaisesti kiihottaa väkivaltaan ja syrjintään ja pitää sitä hyväksyttävänä, mitkä ovat laimeampia vihaa lietsovia ilmauksia ja mitkä tavanomaisia vihan ilmauksia joita ei voi kieltää laissa, mutta jotka kuitenkin herättävät huolta, ja joihin voi myös olla tarpeen puuttua.

 

Vihapuhe ei lopu lainsäädännöllä

Pöyhtäri korostaa, että jos vihapuhe halutaan pysäyttää, kuten ministerit vaativat, pitää tarkasti määritellä, mitä tarkoitetaan vihapuheella ja mitä vihapuhetta ei pidetä hyväksyttävänä.

– Nettipoliisit on ohjeistettava tarkasti. Ei ole tarkoitus estää sananvapautta tai keskustelua kokonaisuudessaan vaan määrittää tarkemmin, millaista ilmaisua yhteiskunnassa sallitaan, siten että keskustelua voidaan käydä ilman väkivallan uhkaa ja pelkoa. Väkivallalla vaiennetaan keskustelua.

– Vihapuhetta ei rajoiteta vain oikeusteitse tai nettipoliisin toimin vaan se vaatii monenlaista tarkastelua ja keskustelua. Mitä palvelujen ylläpitäjät pystyvät tekemään, mitä ihmiset pystyy tekemään omalla keskustelutyylillään, vastuullaan ja velvollisuudellaan, jotka ovat sananvapauden käytön lähtökohta.

Lisäksi olisi tarpeen käydä yhteiskunnallista keskustelua kirjoituksista ja niiden takana olevista mahdollisista ongelmista. Medialukutaitoa on tarpeen kehittää.

– Kansalaistaitojen ja kielenkäyttötaitojen opettelussa on tekemistä. Voisi myös kehittää laajemminkin monitorointia ja analyysia siitä, mitä vihapuhe on ja mitä sillä kulloinkin tarkoitetaan ja mihin kaikkeen ne ongelmat liittyvät.

– Suomi ja suomalaiset eivät ole asian kanssa yksin, vaan samoja asioita pohditaan useilla kansainvälisillä foorumeilla. Eri puolilla kehitettyjä hyvä käytäntöjä voisi myös jakaa laajemmin.

Lisää aiheesta:

Viitasaari saattaa käsitellä Hakkaraisen some-kirjoittelun

Vain yksi puolue ei edellytä rasismin vastaista sitoumusta kuntavaaliehdokkailtaan

Perussuomalaisilla erilaisia näkemyksiä törkypuheiden siistimisessä