Vuosi sitten Kuntalehdessä: Hyvinkääläinen rehtori ei yllättynyt Vantaan kouluampumisesta
Vantaan kaupungintalolla aloitettiin suruliputus kouluampumisen jälkeen. Kuva: Ville Miettinen
Leena Hirvonen, teksti
Ennaltaehkäisevien toimien osalta juna meni jo. Näin suoraan toteaa 20 vuotta opetustehtävissä työskennellyt hyvinkääläinen rehtori Jarno Hannula viitaten Vantaan kouluampumiseen ja siitä julkisuudessa käytyyn keskusteluun.
– Olemme jo siinä vaiheessa, että maksamme hintaa. Ja kallista hintaa, Hannula sanoo.
– Olen surullinen, sillä tapahtuma ei yllättänyt lainkaan. Ei minua eikä kollegoita, joiden kanssa olemme aiheesta jutelleet.
Rehtori Jarno Hannula sanoo, että aikuisten huono olo ja kiire, voivat helposti heijastua lapsiin ja seuraukset näkyvät. Kuva: Jarno Hannulan kuva-arkisto
Hannula oli Vantaan tragedian aikoihin kirjoittamassa kirjaa työnimellä ”Peruskoulu nyt”. Kirjassa, joka rehtorin omien sanojen mukaan käynnistyi tarpeesta pohtia ja reflektoida suomalaista koulumaailmaa ja omia kokemuksia, hän käy läpi havaitsemiaan peruskoulussa tapahtuneita muutoksia.
Hannulasta keskustelu julkisuudessa on osin väärällään. Kyse ei ole siitä, ovatko koulut turvallisia. Kyse on paljon isommasta asiasta. Hän tietää, että kouluissa on Jokelan ja Kauhajoen vastaavien tapahtumien jälkeen muutettu montaa toimintamallia, jopa rakennusten suunnittelua niin, että kouluun on helppo piiloutua, sinne voidaan suojautua ja sieltä voidaan poistua.
– Tämä ongelma, joka heijastuu lasten ja nuorten huonovoinitusuuteen ja merkittävästi lisääntyneeseen häiriökäyttäytymiseen koskee vanhemmuutta, työelämää, sosiaalista mediaa, taloustilannetta, yhteiskunnan tilannetta – oikeastaan koko maailman tilannetta.
Hannula korostaa, että nyt on hoidettavana ja käsillä poikkeuksellisen iso ja monisyinen haaste, jossa tunne ja läsnäolo ovat avainsanoja.
– Aikuisten huono olo ja kiire, voivat helposti heijastua lapsiin ja seuraukset näkyvät. Ei ole kyse siitä, ovatko lapset niin sanotusti huonoista tai hyvistä perheistä tai onko koulussa riittävästi poistumisteitä.
Puolet ajasta huolta
Hannula on työskennellyt opetusalalla parikymmentä vuotta. Tänä aikana hän sanoo nähneensä kouluissa kirkkaasti muutoksen lasten ja nuorten jaksamisessa ja häiriökäyttäytymisessä.
– Olen viimeisen vuoden aikana tehnyt kymmeniä lastensuojeluilmoituksia, enemmän kuin koskaan urani aikana. Työajastani noin puolet kuuluu erilaiseen viranomaisyhteistyöhön ja niin väkivallan tekojen uhan kuin eriasteisten väkivallan tekojen tai niillä uhkailun reagointiin.
Hannulan kokemuksen mukaan viranomaisyhteistyö ja kuntien sekä koulujen yhteistyö kyllä toimii, yhtä hyvin kuin rakennusten toimintaohjeetkin. Perusasiat ovat kunnossa. Aselain kiristyksetkin tulivat aikaan tarpeeseen.
– On hyvä silti muistaa, että jos haluaa kuljettaa matikankirjan kouluun kenenkään huomaamatta, se kyllä onnistuu. Tällä tarkoitan sitä, ettei väkivallan tekoja voi täysin estää lisäämällä valvontaa.
Jaksatko harrastaa?
Hannula on yhtä mieltä usein esitettyjen näkemysten kanssa: kännykät vievät paikoin aivan liikaa lasten keskinäistä ja lasten ja vanhempien välistä aikaa ja lisäävät esimerkiksi väsymistä. Hannula sanoo nähneensä turhautumisen, joka lapsissa syntyy, kun heidän aikaansa ”jatkuvan viihde- ja mielihyväriippuvuuden keskellä” rajoitetaan.
– Nähdäkseni on jo tutkimustuloksiakin siitä, miten paljon tämä vaikuttaa mielenterveyteemme, ahdistukseen ja turhautumiseen – ja aikuiset ovat tässä yhtä lailla mukana.
Hannula heittää esimerkin. Hän ei viittaa Vantaan tapahtumiin, vaan tilanteisiin perheissä yleisesti.
– Jos otat lapselta puhelimen pois, tai itseltäsi, keksittekö muuta tekemistä? Väitän, että jos lapselle heittää ajatuksen vaikka touhusta ulkona tai autotallissa tai uintireissusta, jostakin, jossa vietetään aikaa aktiivisesti yhdessä, lapsi kyllä innostuu. Kyse on siitä, onko tällaista tekemistä tarjolla, jaksammeko me olla läsnä, ehdimmekö?
Rehtori sanoo, että koulu on muuttunut. Lisäksi hän sanoo olevansa surullinen monesta syystä.
– Siksi, ettei tämä yllättänyt. Siksi, että keinot tehdä muutoksia ovat vähäiset. Siksi, että tämä olisi voinut tapahtua missä tahansa. Siksi, että niin kuntien kuin valtionkin kirstussa ei ole ylimääräistä rahaa tai resurssia mielen hyvinvoinnin tukemiseen. Toivottavasti on, mutta en vain tiedä missä.
Lue myös:
Luitko jo?
