Hanna Wassin kolumni: Siltarumpu ja stetoskooppi kainalossa aluevaltuustoon

Aluevaaleissa valittavien hyvinvointialueiden valtuustojen toiminta ja valtuutettujen edustusroolit piirtyvät esiin hyvin erilaisina, kun niitä tarkastelee vaihtoehtoisten politiikkakäsitysten kautta. Mitä aluetason politiikka on, mihin sillä pyritään ja mitä siitä seuraa?

Käsitykset politiikan luonteesta muokkaavat äänestäjien odotuksia aluevaltuustojen toimintatavoista, valittavien valtuutettujen motiiveista ja keskinäisistä suhteista sekä saavutettujen ratkaisujen perusteista. Ne vaikuttavat siten olennaisesti kokemukseen nyt muodostuvan uuden päätöksentekoinstituution hyväksyttävyydestä.

Mikäli aluetason politiikka hahmotetaan kilpailuna vallasta ja rajallisista resursseista, pienistä kunnista tulevilla valtuutetuilla voi olla suuri paine puolustaa paikallisia etuja. Palvelujen järjestämisen keskeinen jännite liittyy reuna-alueiden vaikutusmahdollisuuksiin suhteessa hyvinvointialueen keskuskaupunkiin. Tätä korostaa se, että aluevaltuustojen budjetti on etukäteen annettu, joten päätökset tehdään pitkälti menojen kohdentamisesta.

Nollasummapelin logiikkaa noudattava kamppailu siitä, kuka saa mitä, paljonko ja milloin on kuitenkin tuhoisaa alueellisen identiteetin ja kollektiivisen toimijuuden muodostumiselle. Sulle–mulle-lehmänkaupoilla tehtävät jakopäätökset nakertavat valtuustojen ja valtuutettujen arvostusta. Toisaalta äänestäjien odotuksissa alueellisten etujen edistämisen merkitys painottuu.

           *                    *                    *

Vastakkainen tapa lähestyä aluevaltuustoja on nähdä ne asiantuntijaorganisaatioina, joista poliittiset kiistat suodattuvat pois. Keskustelua käydään puntaroivan demokratian ihanteiden mukaisesti yhteisymmärrykseen pyrkien. Erimielisyydet ratkaistaan tietopohjaisesti parhaiden argumenttien voittaessa, jolloin palvelujen järjestäminen kehystyy teknisenä kysymyksenä.

Sote-ammattilaisten suuri osuus puolueiden ehdokaslistoilla viittaa siihen, että asiantuntijuuden arvioidaan asettuvan korkealle äänestäjien arvostuksissa. Teknokraattinen päätöksenteko saattaa olla tehokasta ja pitkäjänteistä, mutta sen ongelmana on etääntyminen valitsijakunnasta.

Edustukselliseen demokratiaan olennaisesti kuuluvien vastuu- ja tilivelvollisuusmekanismien toiminta heikentyy, mikäli politiikka pelkistyy näennäisesti objektiiviseksi asioiden hoitamiseksi. Näin lisääntyy myös riski, että aluevaltuusto alkaa vaikuttaa nukkehallitsijoiden näyttämöltä, jonka kulisseissa edunvalvonta ja suhmurointi kukoistavat. Myös asiantuntijat voivat profiloitua oman ammattiryhmänsä etujen ajajina.

           *                    *                    *

Ihannetapauksessa aluevaltuustoista muodostuu konfliktien hallintaan pyrkiviä kamppailu-areenoita, joissa kiistat hyväksytään keskeiseksi osaksi erilaisista arvopohjista kumpuavaa politiikan moninaisuutta.

Palvelujen tuottaminen yksityisesti tai julkisesti ja valinnanvapauden edistäminen nähdään tällöin pitkälti ideologisina valintoina.

Näin äänestäjälle avautuu helpommin se, kuka ajaa mistäkin lähtökohdista käsin mitäkin politiikkaa ja miksi omista tavoitteista ollaan välillä valmiita tinkimään yhteisen edun edistämiseksi. Kiistoja kavahtamaton ilmapiiri kannustaa myös kyseenalaistamaan usein annettuina otettuja oletuksia esimerkiksi taloudellisesta niukkuudesta ja niille rakentuvaa vaihtoehdottomuuden retoriikkaa.

           *                    *                    *

Aluevaalien mielekkyyden kannalta olennaisin kysymys on se, mistä kansalaiset äänestävät ja mistä valtuutetut päättävät. Vaalit eivät voi olla varjonyrkkeilyharjoitus, jossa äänestäjille ja osin ehdokkaillekin jää epäselväksi se, millaisella toimintalogiikalla aluevaltuustoissa asioita käsitellään.

Jo ensimmäisten kuukausien aikana tehdään keskeisiä linjauksia hyvinvointialueiden palvelustrategiasta ja johtamisjärjestelmistä. Niiden ratkaiseminen riippuu paljon siitä, miten valtuutetut näkevät politiikan uudessa järjestelmässä.

Hanna Wass

Kirjoittaja on yleisen valtio-opin dosentti ja yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta vastaava varadekaani Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Kuva: Veikko Somerpuro

Kolumni on julkaistu Kuntalehdessä 1/2022.