Jättikunnat kaventavat demokratiaa ja uhkaavat lähipalveluja
Peruskuntien tulee hallituksen mielestä pääsääntöisesti vastata luonnollisia työssäkäyntialueita, joita Suomessa on 38. Ajattelu perustuu siihen näkemykseen, että työssäkäyntialueet ovat kuntalaisten arkinen toimintaympäristö ja että isojen kuntien ja niitä ympäröivien kehyskuntien keskinäinen kilpailu on saatava aisoihin. Suuret peruskunnat tulevat suunnitelmien mukaan vastaamaan peruspalveluista. Poikkeuksena tulevat olemaan erikoissairaanhoito ja vaativa sosiaalihuolto. Tärkeintä hallituksen mielestä on muovata kaupunkiseudut vahvoiksi peruskunniksi työssäkäynti- ja palvelualueiden pohjalta.
Hallituksen kaavailujen mukaan uuden kuntauudistuksen pääsuunta on, että erikokoisten kaupunkien luontevilla työssäkäyntialueilla on kaupunkiseutukunnan malli. Ideana on, että suurten kaupunkien ympärillä olevat kehyskunnat liitetään keskuskaupunkeihin. Poikkeavien kuntien kohdalla sovelletaan vastuu- tai isäntäkuntamallia.
Kunnallishallinnon rakennetyöryhmän selvitys valmistui helmikuussa 2012. Työryhmä vähentäisi 250 kuntaa niin että jäljelle jäisi vain 66-70 jättikuntaa. Jos hallitus saa tahtonsa läpi, muuttuu Suomen kuntarakenne rytinällä. Uudistuksen jälkeen kuntia olisi vähimmillään siis alle sata. Suunnitelmien aivan viimeisessä vaiheessa työssäkäyntialueet ovat tosin laajentuneet asiointialueiksi. Niitä on noin 60. Ja niissä on 34 kaupunkiseutua, joissa on vahvat keskuskaupungit.
Uusi kuntauudistus on tarkoitus tehdä kunnianhimoisesti yhden vaalikauden aikana. Rakennelaki on tarkoitus viedä nopeasti eduskunnassa läpi ja vasta hallituskauden lopulla uudistetaan kuntalaki. Parlamentaarista komiteaa ei näillä näkymillä ole tulossa, vaan sen korvaa ns. parlamentaarinen seurantaryhmä. Päätökset kuntaliitoksista tulisi saada aikaan vuoden 2015 eduskuntavaaleihin mennessä. Kuntauudistuksen ruorissa on kaksi nuorta kokoomuslaista naista, kuntaministeri Henna Virkkunen ja valtiosihteeri Anna-Kaisa Ikonen.
Kuntauudistuksen tarvetta perustellaan kahdella pääargumentilla. Ensinnäkin kysymys on edellisen hallituksen kesken jääneen kuntauudistuksen työn jatkamisesta, jossa erityisen keskeistä on tarve vahvistaa kuntademokratiaa erilaisten ylikunnallisten hallintohimmeleiden sijasta. Toiseksi kuntarakenteita on muutettava, koska kuntakenttä on velkaantunut, väestö vanhenee ja huoltosuhde heikkenee. Kuntien raskaita rakenteita on purettava, jotta kuntapalveluihin jäisi lisää resursseja.
Mutta ovatko lääkkeet toimivia? Onko suurten kaupunkikuntien rakentamisessa sittenkin kysymys vain eräiden suurpuolueiden halusta betonoida valtansa suurten kuntien valtuustoissa? Suurkunnissa päätösvalta siirtyy todellisuudessa keskuskaupunkeihin ja nykyisin hyvin toimivat kehyskunnat saavat olla saneerausten maksajia. Ihmiset ja heidän palvelujen tarpeensa eivät mihinkään katoa, vaikka kuntarajoja siirretään ja kuntakokoa kasvatetaan. Tältä osin tilannetta ei myöskään helpota se tosiasia, että kuntien valtionosuuksien leikkausten taso on hallituskaudelle päätetty 733 miljoonan euron tasolle, ja kehysriihessä leikkauksia päätettiin tästäkin lisätä. Käytännössä lakisääteisiin menoihin on tulossa aiempaa vähemmän valtionapuja.
Jos suunnitelmat toteutuvat sellaisenaan, kuntakoko kasvaa olennaisesti, kunnallinen lähidemokratia kaventuu, eriarvoistuminen lisääntyy, suurten kaupunkien ja Suomen reuna-alueet kuihtuvat ja lähipalvelut karkaavat yhä kauemmas kuntalaisten ulottuvilta. Kokoomuksen vaikutusvallan kasvun myötä on suuri vaara uusliberalismin edelleen syvenemisestä: peruspalveluja leikataan, kilpailutetaan, ulkoistetaan ja yksityistetään. Pohjoismainen hyvinvointimalli murenee ja palveluyritysten valta kasvaa. Tämä näkökulma on kokonaan toinen kuin kuntauudistuksen puolustajien ajatus siitä, että kaikki tehdään ”kansalaisten palvelujen turvaamiseksi”. Pikemminkin taustalla lienee pyrkimys suureen ideologiseen muutokseen, koko suomalaisen hyvinvointimallin ytimen muuttaminen.
Hallituksen kuntauudistukselle on olemassa myös kokonaan toisenlainen vaihtoehto. Se on jopa hyvinkin todennäköinen. Vastarinta kasvaa. Tällaista mahdollisuutta ennakoi se, että muutamien kuntapäättäjien ja kuntien virkamiesten nettivetoomus ”Kuntakentän ääntä on kuultava” räjähti nopeasti kuntien kapinaliikkeeksi. Tilanteen laukaisi hallitusohjelma ja poliittisen eliitin ylimielisyys. Jo keväällä 2011 oli aistittavissa, että kaikki oli jo ikään kuin suunniteltu ennalta. Jo ennen kuin mitään tuotiin julkisuuteen, muka demokraattiseen keskusteluun. Tämä on ärsyttänyt monia kuntakentällä suunnattomasti.
Käytännössä nyt onkin erinomaiset mahdollisuudet taistella kuntapolitiikan suunnasta ja lähipalveluista ennen näkemättömän laajalla pohjalla ja kääntää kamppailu kokonaisuudessaan uusliberalismin vastaiseksi taisteluksi suomalaisen demokraattisen hyvinvointikunnan ja uuden hyvinvointimallin rakentamiseksi. Mielenkiintoista kasvavassa vastarinnassa on, että se ei kulje puoluerajojen vaan kuntarajojen mukaan. Kehyskunnissa ja ylipäätään pienissä kunnissa kuntauudistusta vastustetaan laajasti yli puoluerajojen. Eikä asia suurissa kaupunkikunnissakaan ole millään tavalla yksiselitteisen myönteinen suhteessa hallituksen kaavailuihin.
Demokraattisesti toimiva hyvinvointikunta voi tuskin olla työssäkäyntialueeseen perustuva jättikunta. Peruspalvelututkimuksissa on havaittu, että 20 000 – 30 000 asukkaan kunnissa palvelut on mahdollista toteuttaa tehokkaasti ja demokraattisesti. Demokratia, kuntalaisten vaikuttaminen ja osallistuminen ovatkin nousemassa kuntauudistuksen ydinasioiksi. Kuntaministeri on perustanut vain virkamiehistä koostuvan työryhmän valmistelemaan uutta kuntamallia, joka on aikomus runnoa suppean kuulemiskierroksen jälkeen puoliväkisin läpi. Tämä nostaa vastarintaa ja tiivistää kuntalaisten kuntakapinaa.
Kuntauudistuksesta tulisi järjestää laaja kansalaiskeskustelu ympäri maata kaikissa 336 kunnassa. Olennaista on selvittää, millaisen kunnan kuntalaiset haluavat. Suoraa demokratiaa ja kuntalaisten kuulemista tulisi ylipäätään laajentaa. Osallistuva demokratia on toimiva vaihtoehto sille, että hallitus pyrkii keskittämään päätösvaltaa ja palveluja nykyistä etäämmälle kuntalaisista. Kunnat ovat kuntalaisten itsehallinnollisia yhteisöjä. Heitä varten ne ovat olemassa ja heitä varten niitä tulee kehittää.
Demokraattisessa hyvinvointikunnassa alueellisen demokratian kehittäminen, edustuksellisen demokratian toimintaedellytysten parantaminen ja suoran demokratian edistäminen ovat olennaisen tärkeitä asioita. Tässä suhteessa esimerkiksi vaaleilla valittujen kunnanosa-valtuustojen perustaminen ainakin suurimmissa kunnissa voisi laajentaa lähidemokratiaa olennaisesti. Samoin jo nyt kuntalakiin sisältyvän neuvoa-antavan kansanäänestyksen laajempi käyttö muissakin kuin kuntaliitosasioissa laajentaisi olennaisesti kuntalaisten suoraa vallankäyttöä. Kuntalakiin tarvittaisiin ehdottomasti lainmuutos siltä osin, että kansanäänestyksiä voitaisiin pitää kuntavaalien yhteydessä ja että niistä tehtäisiin kuntapäättäjiä sitovia.
Alueellisen osallistumisen mallin kehittäminen on tärkeä osa demokraattisen hyvinvointikunnan rakentamista. Eräs suunta voisi olla ns. osallistuvan budjetoinnin liittäminen tähän alueellisen osallistumisen ja demokratian toimintamalliin. Kyseinen malli toimii esimerkiksi Etelä-Amerikassa ja monissa Etelä-Euroopan kaupungeissa jo nykyisin hyvin. Osallistuva budjetointi tarkoittaa sitä, että kuntalaiset voivat suoraan vaikuttaa asukasfoorumeissaan kaupungin talousarvion tärkeysjärjestyksiin ja myös suoraan päättää omalla asuin – tai palvelualueellaan tietystä osasta vuosittaisen talousarvion paikallisiin, alueellisiin peruspalveluihin tarkoitetusta euromäärästä. Tämä voisi ensi alkuun olla esimerkiksi 5-20 prosenttia peruspalvelujen koko määrärahoista. Tällainen toimintamalli lisäisi olennaisesti kuntalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa oman kaupunkinsa tai kuntansa kehitykseen, laajentaisi lähidemokratiaa ja loisi osallisuutta ja yhteisöllisyyttä kuntalaisten kesken.
Eräs vaihtoehto voisi olla monessa Euroopan maassa toimiva kahden portaan paikallishallintomalli. Tässä mallissa on suurempi aluekunta ja pienemmät peruskunnat. Sekä aluekunnan että peruskunnan päättäjät valitaan yleisissä kuntavaaleissa. Aluekunta voisi hoitaa tässä mallissa meillä Suomessa muun muassa ammattikorkeakoulut, erikoissairaanhoidon, jotkut sosiaalipalvelujen erityispalvelut, pelastustoimen, seutukaavoituksen sekä seutuliikenteen. Peruskunnat huolehtisivat pääosasta perus- ja lähipalveluja ja lähidemokratiasta. Peruskunnassa olisi mahdollisuus rakentaa kuntasoista palvelupolitiikkaa. Tämän mallin etuna on demokraattisuus, selkeä työnjako ja myös reuna-alueiden huomioiminen.
Laajentuvat markkinat tuottavat aina epätasa-arvoa ja sosiaalisia ongelmia, siksi valtion ja demokraattisesti toimivien kuntien toimia tarvitaan oikeudenmukaisen yhteiskunnan turvaamiseksi. Julkiset, kunnalliset hyvinvointipalvelut ovat tärkeä hyvinvointivaltiollinen vastavoima markkinavoimille, ja oikeanlaisella vapaaehtoistyöllä ja kuntalaisten yhteistyöllä tätä vastavoimaa voidaan vielä merkittävästi vahvistaa. Eli jatkossakin tarvitaan demokraattisesti toimivaa hyvinvointikuntaa julkisia palveluja tuottamaan. Tämä tulee olemaan eräs keskeisin suomalaisen hyvinvointimallin kehittämisen peruskysymys.
Paikallispolitiikka on se politiikan areena, jossa politiikka voi(si) olla jokapäiväistä toimintaa ja välittämistä kuntalaisista ja heidän elinympäristöstään. Arkipäivä on paikallispolitiikan ydinalue. Siksi uudistuvan hyvinvointimallin yhdeksi tärkeäksi osa-alueeksi tulee nostaa uusliberalistisen markkinakunnan sijasta demokraattinen hyvinvointikunta. Suomalaisen yhteiskunnan pitkäjänteinen menestys ei nouse uusliberalistiselta pohjalta. Demokraattinen, tasa-arvoinen yhteiskunta menestyy uusliberalistista kilpailuyhteiskuntaa paremmin. Koulutus, hyvinvointi, osallisuus ja demokratia ovat keskeisiä tulevaisuuden menestystekijöitä, ja juuri ne ovat pohjoismaisessa hyvinvointimallissa kuntien toiminnan ydinosaamisen avainalueita. Näin toimien suomalainen kunta tulee olemaan menestystarina jatkossakin.
Jari Heinonen
Kirjoittaja on sosiaalityön professori ja SKP:n tamperelainen kaupunginvaltuutettu
