Kolumni: Kallis mielenterveys
Suomessa elää tutkitusti maailman onnellisin kansa. Yhteiskunnassamme on paljon mielenterveyttä suojaavia vahvuuksia: turvallisuutta, luontoa, verraten pienet tulo- ja koulutuserot, aktiivista yhdistys- ja vapaaehtoistoimintaa. Kuitenkin mielenterveyden ongelmat tulevat meille kalliiksi – vuositasolla hintalappu on noin kuusi miljardia euroa. Vaikka suomalaisten fyysinen terveys on kehittynyt monella mittarilla hyvään suuntaan, mielenterveydessä vastaavaa kohenemista ei ole nähtävissä. Puolet työkyvyttömyyseläkkeistä on mielenterveysperustaisia, ja osuus on kasvussa.
Siihen nähden, miten keskiöön mielenterveys nousee suomalaisissa sairaustilastoissa, terveyden ja hyvinvoinnin kehittämistyössä keskitytään kovin vahvasti fyysiseen terveyteen. Vuosituhannen vaihteessa mielenterveyspalveluiden osuus terveydenhuollon menoista oli vielä kuusi prosenttia, 15 vuotta myöhemmin enää reilut neljä prosenttia. Erikoissairaanhoidon menoista psykiatrian osuus oli vähentynyt 16,8 prosentista 10,9 prosenttiin.
Euron lisäsijoitus masennuksen ja ahdistuksen hoitoon tuottaa tutkitusti noin neljä euroa takaisin. Hyöty ei kuitenkaan ole välitön. Päätöksenteossa on siksi houkutus hakea säästöjä välittömistä kustannuksista.
* * *
Vain puolet mielenterveyden häiriötä sairastavista saa tarvitsemaansa hoitoa. Selkeä epäkohta liittyy esimerkiksi psykoterapian saatavuuteen. Harvassa terveyshaitassa lähtökohtana on odottaa sairauden pahentumista, jotta siitä voidaan ryhtyä kuntouttamaan. Masennuksen hoidossa näin kuitenkin toimitaan; hoidollista psykoterapiaa ei juuri ole julkisena palveluna saatavilla. Kelan kustantaman kuntouttavankin psykoterapian ulkopuolelle jää muun muassa eläkeläisväestö, jonka toimintakyvyn säilyttäminen on jatkossa aivan olennainen terveyspolitiikan haaste.
Mielenterveystyö ajatellaan usein ennen kaikkea mielenterveyspalveluina ja vieläpä erikoissairaanhoitona. Sote- ja maakuntauudistuksessa mielenterveyteen apua tarvitseva näyttäytyy ainakin toistaiseksi ennen kaikkea kuormittuvan erikoissairaanhoidon asiakkaana. Kuitenkin perusterveydenhuolto olisi tärkeässä roolissa sekä ongelmien ehkäisyn että hoidon näkökulmasta. Tämä ei edellytä psykiatrien palkkaamista perusterveydenhuoltoon, mutta kylläkin psykologien ja psykiatristen sairaanhoitajien ammattiosaamista.
* * *
Sote- ja maakuntauudistuksessa on tärkeää hahmottaa mielenterveystyön eri ulottuvuudet ja roolit. Uudistuksen jälkeenkin kunnilla on suuri merkitys asukkaiden mielenterveyden edistämisessä ja vaalimisessa. Opetus, nuorisotyö, kaavoitus, liikenne, liikunta ja kulttuuri ovat kaikki päätöksenteon alueita, joilla vaikutetaan kuntalaisten hyvinvointiin ja mielenterveyteen.
Kunnat ovat tärkeässä roolissa myös osallisuuden ja paikallisen yhdistystoiminnan mahdollistajina. Esimerkiksi Suomen Mielenterveysseuran ja sen paikallisseurojen kriisikeskusverkostossa tarjotaan matalan kynnyksen kriisiapua vuosittain yli 80 000 kertaa. Kunnilta saatavat avustukset ja toimitilat ovat monelle sote-järjestölle toiminnan jatkumisen välttämätön edellytys. On tärkeää, että kuntien järjestökumppanuudet tunnistetaan ja siirretään hallitusti maakunnille niiltä osin, kun toiminta ei enää kiinnity kunnan tulevaan rooliin.
Mielenterveyden näkökulmasta ilmassa on sekä mahdollisuuksia että uhkia. Mielenterveyteen liittyvät asenteet ovat kehittymässä hyvään suuntaan. Hallituksen kärkihankkeessa on voitu vahvistaa lähes 20 000 sote-ammattilaisen ja mielenterveydestä kiinnostuneen kansalaisen mielenterveystaitoja. Sosiaali- ja terveysministeriössä valmistellaan parhaillaan vuoteen 2030 ulottuvaa mielenterveysstrategiaa. Olennainen kysymys on nyt, miten lisääntyvä tietoisuus mielenterveyden merkityksestä vaikuttaa jatkossa päätöksentekoon ja mielenterveystyön resursseihin.
Sari Aalto-Matturi
Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtaja
Kolumni on julkaistu Kuntalehdessä 10/2018
