Kuva: Liisa Takala
Janne Saarisen mielestä oppilailta ei kannata ottaa pois kännyköitä ja läppäreitä sillä perusteella, että nyt olet pelannut jo tarpeeksi. - Ei oteta mitään on–off-tapaa, vaan laitteet ovat siinä mukana, mutta ne pannaan välillä sivuun. Koululaiset oppivat kyllä vähitellen itsesäätelyä. Tiina Halttusta on arvosteltu siitä, että hän on esittänyt kriittisiä arvioita digitaalisesta kehityksestä kouluissa. - Oletetaan, että digitaitoni ovat puutteelliset, enkä yksinkertaisesti ole enää niin sanotusti tätä päivää. Tosiasiassa digitaidoissani ei ole mitään vikaa.

Digikuvio rasittaa opettajia älyttömästi, sanoo helsinkiläinen luokanopettaja Tiina Halttunen. Kehitystä ei voi enää pysäyttää, muistuttaa vantaalainen äidinkielenopettaja Janne Saarinen.

Luokanopettaja Tiina Halttunen, 56, ohjaa luokkaansa Myllykallion suuressa, vanhassa koulurakennuksessa. Suomen suurimmalla ala-asteella Helsingin Lauttasaaressa on 940 oppilasta.

Lähes kaikilla luokka-asteilla on seitsemän rinnakkaisluokkaa. Halttunen opettaa viidettä luokkaa, jossa on vain 19 oppilasta.

– Urani helpoin luokka, ihana, hän sanoo.

Tunnit ovat tältä päivältä ohi, joten Halttusella on aikaa keskustella koulumaailmaa kuumottavasta digitaalisesta opetuksesta äidinkielenopettaja Janne Saarisen, 41, kanssa.

Saarinen esittelee Twitterissä itsensä tietoteknisorientoituneeksi äikänmaikaksi. Hän opettaa Martinlaakson yläasteella Vantaalla myös tietotekniikkaa seitsemäsluokkalaisille sekä on tutoropettajana eli opastaa digitaidoissa muita vantaalaisia opettajia. Martinlaakson yhtenäiskoulussa on yhteensä 870 oppilasta.

Saarinen on vahvasti sitä mieltä, että tietoteknistä kehitystä ei voi enää pysäyttää.

– Jos koulun tehtävä on valmentaa lapsia ja nuoria kohtaamaan maailma koulun ulkopuolella, laitteiden käytöstä, vaaroista ja hyödyistä on puhuttava avoimesti ja niiden käyttöä opetettava. Välillä ne pannaan pois ja tehdään muuta, hän sanoo.

Halttunen valmistelee työnsä ohella väitöskirjaa perusopetuksen digitalisaatiosta. Hän ei luota it-alan yritysten rahoittamiin tutkimuksiin, joiden tuloksia hän arvostelee liian myönteisiksi.

– Opetuksen digitalisaatio on semmoinen rahasampo. Kehitys on nopeasyklistä ja sillä tehdään tosi paljon rahaa. Koko ajan tulee osta uutta, uutta, uutta. Digikuvio on monella tavalla turhauttava ja rasittaa opettajia älyttömästi, hän sanoo.

Saarinen huomauttaa, että oppikirjakustantajat ovat pitkään olleet dominoimassa koulumarkkinoita.

– Kaupallisuutta tämäkin.

Saarisen mukaan Martinlaakson koulun 70 opettajasta muutama on digitaalisen opetuksen vastustaja ja muutama hypettäjä. Jokainen ottaa askelen nykytasostaan joka vuosi.

Halttusen tavoitteena on tasapaino eli digiä käytetään siihen, missä se tuo lisäarvoa sekä on selkeää ja tarkoituksenmukaista.

– Luonnehdin itseäni digikriittiseksi, mutta en ole mustavalkoinen, Halttunen sanoo.

Hänen mielestään kouluissa olisi otettava myös kestävä kehitys huomioon.

– Tietotekniikan hiilidioksidipäästöt ovat yhtä suuret kuin lentoliikenteen. Harvinaisia metalleja, joita käytetään laitteissa pieniä määriä, louhitaan epäeettisissä oloissa kehitysmaissa.

Liitutaulu ja polttopuita

Halttusen luokassa on perinteinen liitutaulu, vanhanaikaisia pulpetteja ja räsymattoja. Lattialle on kasattu pilkottuja polttopuita.

– Kun käymme retkillä rannassa, teemme nuotion ja paistamme makkaraa, hän kertoo.

Luokan sivupöydällä on luokan vaatimaton digivarustus: viisi läppäriä ja kaksi iPadia.

– Näillä varusteilla jäävät opetussuunnitelman tavoitteet saavuttamatta, Halttunen yllättäen kivahtaa.

Halttunen ei siis ole laitevastainen, vaikka ei itse käytä Facebookia eikä Twitteriä ja puhuu todellisen kohtaamisen puolesta myös koulumaailmassa. Hän omistaa kuitenkin älypuhelimen ja tietokoneen.

– En ole heittämässä laitteita pois, vaikka reilun kaupan älypuhelinta ei ole keksitty. Tietotekniikkaa tarvitaan, mutta olisi myös hyvä, jos määriteltäisiin perustaidot, joita oikeasti tarvitaan ja pidettäisiin huoli siitä, että oppilaat oppivat ne taidot. Pitäisi huolehtia myös laitetasosta ja mahdollisuuksista päästä verkkoon. Varsinkin nuoret opettajat ovat turhautuneita ja heillä on tosi rankkaa, koska heillä on tunne, että kaikkea pitää tehdä, mutta välineet eivät anna periksi.

Saarinen kohottaa kulmakarvojaan katsellessaan Halttusen luokan vaatimatonta laitekasaa. Vantaalla ainakin laitepuolella on parempi tilanne kuin Helsingissä ja Espoossa.

– Vantaan kaupunki on tehnyt linjauksia ja satsauksia, jotka on ajettu kaikkiin peruskouluihin. Helsingissä ja Espoossa on annettu enemmän kouluille valtaa eli koulun johto saa päättää, mitä hankitaan ja tehdään, Saarinen selittää.
Kaikilla ei ole puhelimia

Halttusta ärsyttää se, että maan hallituksen yksi kärkihankkeista, perusopetuksen digitalisaatio, lanseerattiin samaan aikaan, kun koulutusmenoja leikattiin. Tavoitteena piti olla tasavertainen perusopetus eli myös tasaveroiset laitteet.

– Minulla todella sieppaa meidän tilanteemme.

Halttunen on kouluttautunut digimaailmaan, käynyt verkkopedagogiikan kurssit ja pitänyt tieto- ja viestintätekniikan valinnaiskurssia koko tämän vuoden.

Käytännön ongelmaksi muodostuu usein jo se, että kaikki koululaiset eivät esimerkiksi pääse samaan aikaan verkkoon tai koneet ja yhteydet takkuilevat.

– Luokassa 15 oppilasta pääsee samaan aikaan verkkoon. Joskus menee koko tunti odotteluun eli pystytä tekemään mitään. Oppilaat vain odottavat, että kone avautuisi, Halttunen huokaa.

– Meillä ei onneksi ole enää noin. Meillä on siirrytty Chromebookeihin. Niissä ei ole tuota ongelmaa, Saarinen sanoo.

Chromebook on kannettava tietokone, joka käyttää Googlen Chrome OS -käyttöjärjestelmää.

Vantaan kouluilla oli paljon laitteita jo aiemmin, mutta nykyään joka toisella perusopetuksen oppilaalla on koulussa läppäri. Martinlaakson koulussa nelosluokasta ylöspäin kaikilla oppilailla on oma laite. Osa oppilaista voi viedä myös koulun antaman läppärin kotiin.

– Se voi olla perheen ainoa tietokone, millä perheen äiti maksaa laskut, Saarinen sanoo.

– Miten teillä voi olla varaa siihen, kun meillä sanotaan, että ei ole varaa, Halttunen tivaa.

– Yksi Chromebook maksaa 200–300 euroa kappaleelta eli pöytäkoneen hinnalla saa neljä sellaista, Saarinen vastaa.

Opetushallituksen ja Helsingin kaupungin linjauksen mukaan oppilaat voivat tuoda omat laitteensa koulukäyttöön. Halttunen yritti taistella linjausta vastaan tekemällä asiasta muutama vuosi sitten kantelun oikeuskanslerille. Kantelun ansiosta koulun tulee kysyä vanhemmalta lupa oman laitteen opetuskäyttöön. Jos lupaa ei tule, koulun pitää antaa laite käyttöön.

Halttunen muistuttaa, että vaikka hänen koulunsa on rikkaassa Lauttasaaressa, ei kaikilla oppilailla ole edes omia puhelimia.

– Yhden äiti soitti itkien, että hän antoi lapselleen oman puhelimensa, koska koulussa tarvitaan puhelinta. Koulun käytävällä joku oli hypännyt lapsen repun päälle ja repussa ollut puhelin oli hajonnut. Perheessä ei ollut sen jälkeen yhtään puhelinta eikä ollut rahaa ostaa. Semmoinen puhe, että kaikilla on puhelimet, ei pidä paikkaansa.

Myös Saarinen tietää, että kaikilla ei ole omia puhelimia.

Hypetystä ja poukkoilua

Halttusen mielestä omien laitteiden käyttöä voi paheksua siitäkin syystä, että maksuton perusopetus on perustuslaissa. Kaikilla pitäisi olla siis tarvittavat laitteet koulun puolesta.

– Perusasioista pitäisi pitää huolta eikä hypettää kuten täällä Helsingissä tehdään.

Hypetykseen ja turhaan poukkoiluun kuuluu Halttusen mukaan myös turha, lyhytjänteinen koulutus sähköisiin oppimisympäristöihin ja erilaisten laitteiden käyttöön.

– Ensin sai bonuksia ja palkintoja sen mukaan kuinka paljon käytti Fronteria. Opettajille painotettiin, että Fronter-taitoja täytyy opettaa oppilaille, koska ne kuuluvat tulevaisuuden työelämätaitoihin. Kun Fronterista luovuttiin ja tilalle tuli Microsoftin tuotteita, yhtäkkiä Fronter-taitoja ei tarvittukaan, hän päivittelee.

Saarinen huomauttaa, että tällaisten taitojen opettelemisessa ei ole tarkoitus opiskella yhden ympäristön tai laitteen osaamista nimeltä. Tarkoitus on, että kun nuoret aikanaan menevät töihin, he hahmottavat sen maailman.

– He osaavat ottaa sen käyttöön, oli se sitten Google tai Microsoft tai mikä tahansa.

– Mutta on äärettömän turhauttavaa, kun kaikki muuttuu niin nopeasti. Meilläkin otetaan käyttöön vuoden lisenssejä. Kun oppilaat ovat töissä, heillä on ihan eri ympäristöt, Halttunen sanoo.

Mitä pitäisi tehdä?

Halttusen mielestä ohjeistus on niin kirjavaa, että opettajan on itse mietittävä ja luettava opetussuunnitelmasta, mitkä ovat ne keskeiset asiat, jotka oppilaiden pitäisi hallita. Myös Saarisen mielestä keskeiset opetettavat asiat on määriteltävä.

– Näppäintaidot on yksi. Oppilaiden on osattava esittää omia esityksiään, Halttunen sanoo.

– Jonkinlainen esitysgrafiikan taito on hyvä. Pitää tietää, mitä sen pitää sisältää ja miten sitä käytät – on työkalu mikä tahansa. On hyvä tietää, miten grafiikkaan rakennetaan sisältöä, miten laitat kuvat ja millainen kaavio on hyvä, Saarinen luettelee.

Halttusen mukaan lapset rakastavat videoiden kuvaamista ja editoimista. IPad-laite on ollut siihen sopiva, sillä Lauttasaaressa parin luokkakohtaisen iPadin lisäksi laitteita on voinut lainata muista luokista ja koulun yhteiskorista.

Nyt häntä hämmentää se, että Helsingin opetusvirastossa iPadeja pidetään jo vanhentuneena tekniikkana.

– Eivätkö koulut voi hankkia niitä itse, Saarinen kysyy.

– Kyllä toki, Halttunen vastaa.

Tästä päästäänkin kuntien hankintojen arvosteluun. Saarisen mielestä kuntien hankinnoissa varsinkin digitaalisella puolella on isoja ongelmia.

– Opetusmateriaaleja, esimerkiksi joitain sähköisiä materiaaleja, ei saa hankkia muualta kuin siitä paikasta, joka on valittu kilpailutuksella. Jos kyseistä materiaalia ei ole, niin sitä ei saa hankkia. Tämä on todella jäykkää. Hankintoja ei voi tehdä sieltä, mistä niitä saa halvimmalla.

Tarvitaanko oppikirjaa?

Digin käyttö on Saarisen mukaan mahdollistanut sen, että hän on voinut lähestyä entistä yksilöllisemmin oppilaita.

– Näen koko ajan heidän edistymistään ja tekstien tuottamista sekä pystyn antamaan prosessin aikana palautetta.

– Tuon minäkin allekirjoitan, Halttunen sanoo.

Kummankin koulussa työkirjat on hylätty ajat sitten. Entä mitä tehdään oppikirjoille?

– Oppilaat eivät tarvitse oppikirjaa. Se alkaa olla vanha väline kaikkine hyvine puolineen. Koulunkäynti ei ole enää asioiden opettelua, vaan asiakokonaisuuden ymmärtämistä eli tieto voidaan kaivaa mistä vaan eri nettilähteistä, tietokirjastoista ja muualta, Saarinen sanoo.

– Teen tätä samaa myös, mutta minulla itselläni on lukiolaistyttö, joka kuuluu niihin, joille voi tulla migreeniä, päänsärkyä ja silmät väsyvät näytön katsomisesta. Olen sitä mieltä, että on hyvä, että on myös kirja, jossa on faktaa, joka ei muutu ajan kuluessa mihinkään. Asioiden opettelu on myös tarpeen, Halttunen sanoo ja järjestelee tärkeät paperinsa paksuun kansioon.

Saarinen heilauttaa kännykkäänsä. Hänellä on siellä ”kaikki”.

Martta Nieminen
Martta Nieminen
martta.nieminen@kuntalehti.fi
0
JAKOA
Jatka keskustelua #kuntalehti @kuntalehti Twitterissä tai Facebookissa.

Keskustele

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*