Anssi Joutsenniemen kolumni: Miten kaupunkia kehitetään?
Otetaanko huomioon kollektiiviset tarpeet vai eriytyneet toiveet? Tässäpä on ongelma, johon suomalainen kunnallishallinto on kuulemma keksinyt vastauksen – tai jos ei aivan, niin on juuri keksimäisillään. Ratkaisumalleja on ehdolla kaksi: kohta neljännesvuosisadan käytössä ollut osallistumislainsäädäntö tai markkinoiden kyky ohjata kehitystä hintainformaatiolla. Aktiivisesti yhdyskuntasuunnittelua jo jonkin aikaa seuranneena en enää täysin sydämin usko kumpaankaan, koska ongelma on vahvasti rakenteellinen.
Kirjassamme Kaupunki politiikassa väitimme, että suomalaisessa yhdyskuntasuunnittelussa on vaiheittaisen muutoksen myötä sekoitettu tavoitteet ja keinot.
Keinoina käyttämämme suunnitteluratkaisut ovat menneen maailman itselleen tuottamia osatavoitteita, jotka ovat saaneet ympärilleen virallisen totuuden auran.
Suomalainen yhdyskuntasuunnittelu ja kuntien sektoripohjainen hallinto ”yhteiskehitettiin” noin kymmenen vuoden aikana rakennuslain, kuntalain ja lähiörakentamisen mallien kanssa rinnan. Lopputuloksena syntyivät omiin keinoihinsa kietoutuneet kaavoituskäytännöt, joihin täydennyksinä tarjotut osallisuus ja markkinat sekoittuvat huonosti.
* * *
Tuoreinkaupunkikehitys on kuitenkin ollut silmiä avaava ja mahdollistaa monien suunnittelussa tuttujen kollektiivisten tavoitteiden ja keinojen uudelleenarvioinnin. Ensimmäisen kirittäjän tarjoavat koronapandemian mukanaan tuomat muutokset. Kun kaupunkien työpaikoista 25–40 prosenttia on etätyöhön soveltuvia ja pandemian myötä koeteltuja, eivät kaupunkien liikenne-ennusteet tai asiointikäyttäytyminen voi säilyä entisellään. Toisaalta asuntomarkkinoilla julkinen vallankäyttö ja kansainväliseksi sijoitustoiminnaksi muuttunut asuntotuotanto ovat lyhyessä ajassa tehneet kyseenalaisiksi väitteet markkinoiden toimivuudesta. Monien yllätykseksi asuntotuotantoa ja sitä palvelevaa kaavoitusta onkin kasvavissa kaupungeissa tehty mekanistisesti lähinnä joukkoliikennevälineiden täytteeksi.
Kaavoituksen ongelma on siiloutuneissa rooleissa. Hyvistä tavoitteista huolimatta teemme ratkaisujamme institutionaalisten silmälasien läpi – tunnistamatta, että eri asiantuntijaorganisaatioiden motiivien maksimointi on huono kokonaiskuvan rakentaja. Meistä useimpien on tehtävä sitä mistä meille maksetaan. Konsulttimaailman tohtorilobbari myy sitä, mikä firman koneistolle sopii, kunnaninsinöörin tehtävä on huolehtia, että huoltokalusto pyörähtää julkisessa tilassa tehokkaasti ja kaupunkitutkija kilpailee lähinnä kansainvälisestä näkyvyydestä ja omasta rahoituksestaan. Kuka ajaa asukkaan asiaa?
* * *
Viimeisen vuosikymmenen aikana tiivistämisestä on tullut keino sektorikohtaisten tavoitteiden saavuttamiseen, mutta asukkaan elämä asiantuntijuuksien kainalossa ei välttämättä ole kovin hehkeää: pieniä asuntoja, kohoavia hintoja ja sielutonta ympäristöä. Tiivistämispuheelta on voitava vaatia niitä tavoitteita, joita tiivistämisen ideologialle on asetettu: palveluiden parantuminen, liikennetarpeen vähentyminen – miksei myös sosiaalinen ”pöhinä”.
On erityisesti korostettava, että tavoitteeseen ei ole mielekästä tarttua kaupungin ja maaseudun välisistä jakolinjoista. Suurin osa suomalaisista asuu epämääräisesti määrittyvissä taajamissa, joilla on harvinaisen vähän tekemistä idealisoitujen maaseutu- tai kaupunkimiljöiden kanssa. Tiivistä kaupunkimaista ympäristöä on koko valtakunnassa noin 10 neliökilometriä. Silti jo kolmasosa kunnista kutsuu itseään häpeämättä kaupungiksi. Tässä ympäristössä olisi kohtuullista väittää, että Suomen nykyisistä 309 kunnasta noin 300 kuntaan ei tarvita yhtä ainoaa lamelli- tai pistetaloa lisää. Se ei tarkoita yhtään vähemmän kaupunkimaista kehittämistä kuin nykymuotoisella tuottajavetoisella rakentamisella on tarjolla. Asukastoiveita huomioivaa asennetta tarvitaan kuitenkin reilusti enemmän.
Anssi Joutsenniemi
Kirjoittaja on kaupunkikehityksen ja -mallintamisen professori Aalto-yliopistossa
Kolumni on julkaistu Kuntalehdessä 6-7/2023
