Tätä mieltä: Hyvinvointivaltio sellaisena kuin me sen miellämme, on jo kuollut
Kuntalehden päätoimittaja Jarkko Ambrusin. (Kuva: Liisa Takala)
Olen syntynyt aitoon hyvinvointivaltioon. Vuonna 1981 suomalaisessa yhteiskunnassa oli jo rakennettu tai laitettu alulle kaikki ne palvelut, jotka miellämme hyvinvointivaltioon kuuluvaksi.
Meidät vauvat saatettiin hyvän elämän alkuun ja vanhempia tuettiin neuvoloissa. Terveydenhuolto pelasi ja kansanterveyttä tuettiin muun muassa Pekka Puskan Pohjois-Karjala -projektin tapaisilla suurhankkeilla. Lapset kävivät peruskoulua, työikäisistä pidettiin huolta monin tavoin, eläkejärjestelmä oli vähintään kohtuullinen.
Ei ihme, että 1980-lukua pidetään Suomessa vuosikymmenenä, jolloin ”hyvinvointiyhteiskunta oli parhaimmillaan”.
Sitten tuli lama ja kaikki muuttui.
Eihän todellisuus nyt oikeasti ihan tällainen ole. Monella mittarilla yhteiskunnan palvelut ovat nykyisin paremmalla tasolla kuin 1980-luvulla. Ihmisten elinajanodote on pidempi ja terveitä vuosia esimerkiksi eläkkeelle jäämisen jälkeen on keskimäärin enemmän. Absoluuttisesti mitattuna materiaalinen vauraus on kasvanut.
Tässä ajassa on kuitenkin paljon isoja haasteita. Ja me olemme alkaneet jo karsia niitä hyvinvointipalveluita, joita olemme pitäneet itsestään selvinä.
Mutta mistä pitäisi karsia? Oikeita oppikirjavastauksia ei ole olemassa. On vain arvoja, joiden perusteella ratkaisuja on tehtävä.
Minut pysäytti syöpälääkäri ja HUS:in hallinnollisen ylilääkärin Riikka Nevalan taannoinen haastattelu Hesarissa (HS 22.4.). Nevalan viesti oli hyvin yksiselitteinen: olemme vieraantuneet kuolemasta niin paljon, että sairas vanhus ei saa enää arvokasta loppua.
Lääketieteen mahdollisuuksiin sokeasti uskovat omaiset haluavat pitkittää omaistensa elämää mahdollisimman pitkään. Kun sairas vanhus sitten kuolee, pahimmillaan lääkäriä syytetään hoitovirheestä.
Ehkä järkyttävintä Nevalan kommenteista oli se, että elinaikaa muutamalla kuukaudella pidentävät hoidot saattavat olla potilaalle todella kivuliaita.
Eli me siis kidutamme sairaita vanhuksiamme.
Vaihtoehtokin olisi: potilaalle tarjotaan lääketieteen avulla mahdollisimman kivuton luonnollinen lähtö maallisesta elämästä.
Elämää tarpeettomasti pidentävät hoidot ovat yleensä niitä, jotka maksavat kaikkein eniten.
Korkean tulotason maissa vuosittaisista terveydenhuollon menoista kuluu tutkimusten mukaan 8–11 prosenttia samana vuonna kuolevien ihmisten hoitamiseen. Suomessa tämä tarkoittaa vuodessa laskentatavasta riippuen 2–3 miljardin euron laskua.
Joku voi sanoa, että tällainen laskenta on hirveää ja epäeettistä. Ei ihmiselämälle voi laskea hintaa.
Ei voikaan, mutta arvokkaan ihmiselämän pitäisi olla mielestäni pyhä arvo. Elämän keinotekoinen pidentäminen ei ole arvokasta ihmiselämää.
Tämä yksi esimerkki on vain yksi monista arvovalinnoista, jonka edessä olemme yhteiskuntana. Me joudumme arvottamaan ihmiselämän eri osa-alueita. Meidän on mietittävä, mihin meillä on eettisesti ja taloudellisesti varaa. Parhaimmillaan nämä kaksi näkökulmaa voivat kulkea rinta rinnan.
Tämä tietenkin vaatii päättäjiltä ja asiantuntijoilta viisautta ja kykyä puhua asioista niiden oikeilla nimillä.
Kirjoittaja on Kuntalehden päätoimittaja.
