Kuva Tarmo Koiviston Mämmilä-sarjakuvasta.

Jos avaruusalus laskeutuisi tänään Presidentinlinnan eteen ja tulijoille pitäisi kertoa, mikä maa Suomi oikein on, viisainta olisi ojentaa heille pino Mämmilä-sarjakuvia.

Vuosina 1975–1996 ja 2002–2008 ilmestynyt Mämmilä on kattava psykohistoriallinen kokonaisesitys viimeisimmästä neljästä vuosikymmenestä kuvitteellisessa, mutta niin tutun oloisessa kunnassa.

Mämmilä on kuvannut sitä, miten rakennemuutos pyyhkäisi yli maan, miten kirkonkylien liepeille alkoi nousta peltisiä teollisuushalleja, miten puutalokanta sai väistyä elementtikerrostalojen tieltä, miten ohitusteitä vedettiin peltojen halki, miten nuoriso värjäsi tukkansa neonväreillä ja Suomi sai ensimmäiset pakolaisensa.

Ensin Me-lehdessä ja vuodesta 1983 alkaen Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä ilmestynyt Mämmilä on poikinut useampiakin akateemisia kirjoituksia, sarjakuvanäyttelyitä sekä kesäteatteriesityksiä.

Kuva: Kari Långsjö

Sarjakuvan uudistajia

Sarjakuvataiteilija Tarmo Koivisto, 68, sanoo, että ennen kaikkea Mämmilä on kertomus siitä, miten Suomi vaurastui nopeasti sotien jälkeen.

Koivisto ottaa vastaan työhuoneellaan Helsingin Merihaassa, kerrostalon entisessä kerhohuoneessa. Suurten ikkunoiden takaa avautuu Kruununvuorenselkä.

Täällä toimii Osuuskunta Käyttökuva, joka nykyisin työllistää kaksi jäsentä: Koiviston ja hänen sarjakuvapiirtäjäpoikansa Topin. Vaikka Mämmilästä on jo aika jättänyt, Koivisto piirtää edelleen Kuukausiliitteeseen Ajatushautomo-sarjakuvaa toimittajapari Jouni K. Kemppaisen ja Teppo Sillantauksen käsikirjoituksen pohjalta.

Ja etenkin hän on Kuntalehden pilapiirtäjä Tape, jonka piirros löytyy tämänkin lehden loppuosasta.

Kun osuuskunta perustettiin vuonna 1974, jäseninä oli kaveriporukallinen Taideteollisesta korkeakoulusta valmistuneita.

Koivistolla ja hänen opiskelukaverillaan Hannu Virtasella oli visio. He halusivat uudistaa suomalaista sarjakuvaa.

1970-luvun alussa sarjakuva oli lähinnä lasten juttu, halveksittua populaarikulttuuria ja marginaalia. Koivisto ja Virtanen halusivat tehdä jotain, joka kiinnostaisi muitakin kuin sarjakuvadiggareita.

Tässä sarjakuvassa pääosassa olisi kylä.

– Ajattelimme, että olisi hienoa, jos pystyisi kuvaamaan yhteisöä. Että sarjakuva operoisi makrotasolla ja kaikki toiminta tapahtuisi siellä. Teoretisoimme, mietimme ja analysoimme Hannun kanssa idean hyvin pitkälle ennen kuin yhtäkään ruutua oli piirretty, Tarmo Koivisto kertoo.

Piirros: Tarmo Koivisto

Idyllissään uinuva kirkonkylä

Uusi sarjakuva aloitti elokuussa 1975 työvoimaministeriön siirtolaislehdessä Suomen Sanoma.

Ensimmäinen ruutu näyttää kylän keskellä maisemaa. Silhuetista nousee puinen kellotapuli. Huhtikuisessa idyllissään uinuu Mämmilän kirkonkylä jossain keskisessä Suomessa kummemmin poikkeamatta kymmenistä kaltaisistaan, alkaa kerronta.

Ensimmäiset jaksot ovat kuin novelleja, vähäeleisiä pieniä kertomuksia.

Yhdessä niistä peräkammarinpoika Sulo uhmaa äitinsä käskyä ja pelastaa Misse-kissan poikaset hukuttamiskuolemalta. Sulon kämmen on niin suuri kuin leipälapio, ja se kannattelee niin hellästi siimahäntäistä kissanpentua!

Mämmilä oli tosiaan jotain aivan muuta.

– Ensimmäiset tarinat olivat irtovitsejä, ei ollut vielä sisäänajettuja henkilöitä, sanoo Koivisto, jonka mielestä Mämmilän alkujaksot eivät olleet kummoisiakaan.

Menestys alkoi näkyä

Henkilögalleria alkoi kasvaa ja vakiintua. Vuoden päästä Mämmilä siirtyi E-liikkeen Me-lehteen, joka ilmestyi kaksi kertaa kuussa.

– Joka toinen viikko minun piti toimittaa aukeama sarjakuvaa lehteen. Alkuun palkkio oli vaatimaton.

Tekemiseen meni viikko, joten rikastumaan ei päässyt. Koivisto ja Virtanen löysivät itselleen sopivan työnjaon.

– Hannu alkoi rakentaa mökkiä itärajan pintaan. Me menimme sinne kerran vuodessa kalastamaan, saunomaan, juomaan hiukan olutta ja kirjoittamaan ideoita. Mietimme, mihin suuntaan sarjaa pitäisi juoksuttaa, jotta se olisi kiinnostava.

– Piirsin sitten loppuvuoden sen reissun varassa.

Vuonna 1978 Mämmilä palkittiin sarjakuva-alan Puupää-hatulla. Koiviston hämmästykseksi palkinnonjakotilaisuudessa oli paikalla paljon lehdistöä ja salamavalot välkkyivät. TV:n uutisryhmäkin vieraili Käyttökuvassa.

Menestys alkoi pikkuhiljaa näkyä ja kuulua.

– Kotirapussa huudeltiin, että sieltähän se meidän julkkis tulee.

Jossain vaiheessa syntyi ajatus koota tarina sarjakuva-albumiksi.

– Kukaan ei suostunut kustantamaan ensimmäistä albumia, koska väripainattaminen on niin kallista. Olivat sitä mieltä, että ei ne mene kaupaksi tuollaiset, sanoo Koivisto.

Osuuskunta Käyttökuva päätti kustantaa albumit itse.

Koivisto ja Virtanen neuvottelivat tulevalle albumille muutaman ilmaisen kuponki-ilmoituspaikan Me-lehdestä. Kohta irti leikattuja tilauslappuja alkoi tipahdella Osuuskunta Käyttökuvan postiluukusta.

– Kuponkeja tuli tuhansia. Niistä me näimme, että Mämmilää tilattiin kaikkialle muualle paitsi Helsinkiin, joka ei ollut Me-lehden levikkialuetta.

Piirros: Tarmo Koivisto

Kannukovin kabinetissa

Vuosina 1983 Mämmilä siirtyi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen. Uudet, urbaanimmat lukijat seurasivat kiinnostuksella muun muassa sitä, miten kunnan entinen insinööri Heimo keski-iän kriisissään erakoitui vanhaan muuntajaan, joka seisoi ojan varressa keskellä peltoa. Mikä perisuomalainen, tunnistettava protesti!

Koivisto sai idean elävästä elämästä. Tuttava oli ostanut punatiilisen muuntajatornin ja suunnitteli muuttavansa sen kesämökiksi.

Herkällä kynällä Koivisto seurasi, miten naiset alkoivat 80-luvun kuluessa ottaa paikkoja liike-elämän ja yhteiskunnan merkkipaikoilla. Vaateliikettä Mämmilän raitilla pitänyt simpsakka Anja on dynaaminen johtaja, joka sittemmin päätyy Brysseliin edustamaan EU-Suomea. Perhe-elämän vetovastuu siirtyy Heimolle – edellämainituin sähköteknisin seurauksin.

Mämmilän kunnallispolitiikasta Koivisto maalaa illuusiottoman kuvan. Asiat sovitaan toimitusjohtaja Isopaljon ehdoilla ravintola Kannuhovin kabinetissa, jossa kokoontuu paikkakunnan merkkihenkilöiden M-klubi.

Mutta entäs, kun osoittautuu, että Mämmilän kaupallinen toivo, sähäkkä bisnesmies Uffe onkin homoseksuaali!

– Jo tulee lauteille tilaa, myhäilee Koivisto.

Jakso julkaistiin, kun Suomessa elettiin pahinta aids-hysteriaa 80-luvun alussa.

Mukku tuli Somaliasta

Heti 1990-luvun alussa Mämmilä sai ensimmäisen pakolaisensa. Hänen kutsumanimensä oli Mukku, ja hän tuli Somaliasta.

– Maailma oli tuolloin sellaisessa asennossa, että ei voinut tietää, mihin suuntaan se kallistuu. Oli tulossa lama, ensimmäinen Persianlahden sota, Itä-Euroopan kommunistihallinto oli romahtanut, Neuvostoliiton ei ihan vielä.

– Silloin oli maailmankirjat sekaisin.

Koivisto on tarkkanäköisyydessään aivan armoton, kun hän esittää Mämmilän yhteisön hätääntyneet reaktiot ympäristönsä muutoksiin kaikessa pikkusieluisessa naurettavuudessaan. Jotkin niistä tosin saattavat olla hänen omiaan.

– Sehän tässä on ollut hauskaa, että ei tarvitse yhden ihmisen suulla esittää kaikkia mielipiteitään.

Piirros: Tarmo Koivisto

Orivesiläinen puhetapa

Kuluneessa neljässäkymmenessä vuodessa Mämmilä on noussut kansakunnan kaapin päälle, ja Koivistoa on verrattu suomalaisuuden kuvaajana Väinö Linnaan.

– Isä olisi ollut ylpeä. Hänhän kannusti minua melkein kiusallisuuteen asti näissä piirustushommissa.

Koivisto on kotoisin Orivedeltä. Hänen isänsä oli paikallinen kyläsuutari, joka tunsi ja tiesi kaikki.

Kun Koivisto oli pieni, Orivesi oli maalaiskylä, jossa uudenaikaisinta rakennuskantaa edusti rintamamiestalo. Koiviston kotitalon kohdalla sorapäällysteisellä keskustiellä seisoi yksinäinen katulamppu, jonka valokeilaan sateli talvi-iltoina hiljalleen lunta.

– Nyt siihen kohtaan on rakennettu risteys, alikulkutunneli ja kohta liikenneympyrä, oranssi valomeri öisin ja kauhea liikenne on siinä.

Kesäisin saatiin uusia tuulahduksia, kun suomalainen klassisen musiikin eliitti kokoontui Oriveden opiston kesäkursseille. Joskus heitä majoittui myös Koivistoille, ja Koiviston äiti kestitsi heitä.

Kun Koivisto varttui, hän alkoi auttaa isäänsä suutarinverstaalla kesäisin. Hän alkoi ymmärtää suutarin ammatin sosiaalista luonnetta ja tutustui mieleenpainuviin paikallisiin hahmoihin.

Koivisto muistaa, miten Oriveden keskustaan avattiin ensimmäinen marketti vuonna 1967 ja minkälainen suuren maailman nähtävyys oli sen asfaltoitu parkkipaikka.

Koivisto kävi ostamassa marketista ylioppilaslakkinsa.

– Ajattelin, että vihdoinkin edistys tulee myös Orivedelle.

– Minulla on ollut kotipaikkaani ambivalentti suhde. Tuskin maltoin odottaa, että aikuistun ja pääsen sieltä pois.

”Pois” tarkoitti ensin Tukholmaa, sitten Helsinkiä, ja lopulta Helsingissä Merihakaa, jonne Koivisto asettui perheineen 1971 – tähän samaan kerrostaloon muuten.

Vanhemmiten Koivisto on tosin alkanut ajatella, että Orivesi on oikeastaan vallan hieno paikka.

Se murrekin: Mää en vaivaistalon ruokiin kajoa! Sano heittiä vaikka Eetenin puutarhoiks, itte asia ei muutu! sanoo mämmiläläinen eläkeläinen Toivo Rönkä, joka on viety vasten tahtoaan vanhainkotiin.

– Miten he käyttävät kieltä! Ja kaikki mahtuu kuplaan. Asia, viihde, tunne, oheismerkitykset ja tarkoitukset, puhujan persoona ja mieliala.

Kirjakielinen sitaatti on usein liian pitkä ahdettavaksi puhekuplaan, selittää Koivisto. Mutta orivesiläinen puhetapa on luonteeltaan niin ekonominen, että asia tulee vähemmälläkin selväksi.

Kuntapolitiikkaa Mämmilässä (sarjakuva-pdf)

Moni tunnisti itsensä

Kuka osaa sanoa, mikä on fiktion ja elävän elämän täsmällinen suhde? Tuskin edes tekijä.

Koivisto sai pian huomata, miten Mämmilän erityistapauksesta moni tunnisti itsensä. Varsinkin orivesiläisten mielestä sarjakuvassa oli tutunnäköistä väkeä.

Siitä mentiin kerran oikeuteenkin asti.

Eräs orivesiläinen baarinpitäjä oli sitä mieltä, että Koivisto on tärvellyt hänen maineensa ja elinkeinonsa esittämällä hänet sarjakuvassaan epäsuotuisassa valossa.

Kyse oli Mämmilän jaksosta, jossa baariemäntä Hilkka Nieminen kokee paikallisen rakastettavan rentun Rikhard Ronkaisen houkuttelevan häntä intiimiin tuttavuuteen takahuoneessa.

Kantaja hävisi juttunsa.

Kylillä puhuttiin sellaistakin, että Mämmilän nuiva ja päsmäröivä kunnanjohtaja Mielonen olisi yksi yhteen orivesiläisen kanssa – mikä ei ollut totta, sanoo Koivisto.

Mämmilän Tiina Santanen vuosina 1980, 1990 ja 2000. (Piirros: Tarmo Koivisto)

Mämmilä markkinoinnissa

Yhtä kaikki Orivettä alettiin pitää paikkakunnalla Mämmilän esikuvana.

– Ainakaan kylän ylärakenteessa ei ensin oltu ollenkaan innostuneita. Mutta jo muutamassa vuodessa tämä kääntyi niin, että Mämmilää alettiin hyödyntää kunnan markkinoinnissa.

– Syntyi Mämmilä-market, MC-Mämmilä-motoristit, sekakuoro Mämmilän ääni, Mämmilän Norpat ry, Entäs nyt Mämmilä? -kesäteatteriesitys ja niin edelleen, luettelee Koivisto.

Mämmilästä alettiin olla ylpeitä.

Paikallinen Sokos-tavaratalo tilasi Koivistolta tienvarteen taulut, joissa ohikulkutien autoilijat toivotettiin tervetulleeksi kylään. Koivisto, joka ei koskaan ole sallinut hahmojensa kaupallista käyttöä, suostui.

Mutta lopputulos ei vastannut ollenkaan sovittua, vaan oli yksi suuri Sokoksen mainos, sanoo Koivisto.

– Se oli niin törkeästi ja tökerösti tehty, että vaadimme kylttien poistamista, lopulta oikeusteitse.

Toisin kuin baarinpitäjä, Koivisto voitti oikeusjuttunsa.

Oliko se sitten sattumaa, että pian saatiin Kuukausiliitteestä lukea, miten Mämmilän risupartainen taiteilija joutui keskelle vastaavanlaista selkkausta?

Joskus yksi yhteen

Totta on, että Mämmilän tapahtumat sattuivat silloin tällöin yksi yhteen todellisuuden kanssa.

– Ei ole mikään salaisuus, että useammillakin Mämmilän henkilöillä on ulkoiset esikuvansa, sanoo Koivisto.

Kuten vaikka tyköistuvassa toppahaalarissa esiintyvällä postineiti Aunella, joka pyyhältää ympäri kyliä mopedillaan ja lukee postilaatikoilla asiakkaidensa tilaamat lehdet. Hänet Koivisto näki kerran nuorena miehenä ollessaan Oitin risteyksessä, jossa odotteli tulevaa vaimoaan.

– Silloin näin, miten tietä pitkin meni juuri Aunen oloinen ihminen mopolla ohi, tikkihaalarissa. Hirveä savu nousi ja kaksitahtimoottori röpötti.

Samoin Koiviston rippipapin majesteetillinen olemus sai elämän Mämmilän sivuilla.

Mämmilän aikajänne – kolmekymmentä vuotta – on niin pitkä, että hahmot ehtivät vanhentua ja kuollakin. Lapsista tulee aikuisia: valpas peruskoululainen Atte varttuu vuosien saatossa työuupuneeksi aikuiseksi, jolla on parisuhdeongelmia.

Tarmo Koivisto työn ääressä. (Kuva: Kari Långsjö)

Ajan riento kiihtyi

Mitä Orivedelle… tarkoitan Mämmilään kuuluu nyt?

Koivisto huokaa.

– En minä kyllä ole päätäni vaivannut sillä, hän sanoo.

Mämmilän suuresta suosiosta huolimatta Kuukausiliitteen pesti päättyi vuonna 1996, minkä jälkeen Mämmilä koki vielä muutaman vuoden ylösnousemuksen: erilliseksi albumiksi piirrettynä 2002 ja Suomen Kuvalehdessä vuosina 2006–2008.

– Olin helkkarin helpottunut, kun se loppui, puuskahtaa Koivisto.

On raskasta olla vuosikymmeniä vastuussa kokonaisen kylän käänteistä. Sitä paitsi Koivistosta oli alkanut tuntua, että aika ilmiöineen karkaa häneltä tavoittamattomiin eikä suostu enää vangittavaksi sarjakuvan ruutuihin.

– Aina oli ollut ongelmana, että Mämmilä ei pystynyt muuttumaan yhtä nopeasti kuin todellisuus. Ajan riento kiihtyi koko ajan. Vanhan kotipaikkakuntansa asioita Koivisto seuraa edelleen, lukemalla paikallislehteä ja viettämällä Orivedellä muutaman viikon kesäisin.

Hän on pannut merkille, miten keskustaan on asettunut S-marketin ja K-kaupan lisäksi saksalainen Lidl.

Hän on huomannut, miten perussuomalaiset ovat kasvattaneet suosiotaan perinteisten keskustan, demarien ja kokoomuksen kustannuksella.

Ja kun turvapaikanhakijoiden aalto saavutti Oriveden, ei kestänyt kauaakaan, kun paikallislehden mielipideosastolla jo kysyttiin, kuka vastaa mahdollisista ikävistä seurauksista.

Toisaalta Oriveden lukio sai vastikään kansainvälisyyspalkinnon kulttuurien välisen ymmärryksen edistämisestä. Toivo on nuorissa, edelleen.

On tosiaan suorastaan ihme, miten suomalaiset taajamat ja kirkonkylät muistuttavat toisiaan, sanoo Koivisto.

Sekä ulkonäöltään että mentaalisesti.

– Kun kuvaa yhtä tuollaista paikkaa Suomessa, kuvaa aika hyvin muitakin.

TEKSTI: KATJA MARTELIUS

Artikkeli on julkaistu Kuntalehdessä 8/2017 jonka teema on Suomi 100.

Kuntalehti
kuntalehti@kuntalehti.fi
Jaa artikkeli
Jatka keskustelua #kuntalehti @kuntalehti Twitterissä tai Facebookissa.

Keskustele

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*

Taitoa Saaga on raportointityökalu tiedolla johtamiseen

Ilmoitus