Asuessaan varastossa Pekka keräsi pulloja, joista saamillaan rahoilla hän osti ruokaa ja paristoja taskulamppuun. Uusi asunto järjestyi lähityöntekijöiden tuella. (Kuva: Liisa Takala)

Artikkeli on julkaistu Kuntalehdessä 4/2020.

Oli syksy 2016. Etsivän lähityön sosiaaliohjaaja Lena Pascale ja hänen kaksi työkaveriaan saivat eräältä ulkoilijalta vihjeen omintakeisesta metsämajasta Helsingin Vuosaaressa.

Siellä asui joku, luultavasti yksinäinen mies.

Lähityöntekijät halusivat löytää majan ja sen asukkaan. He kävelivät metsään ja haravoivat maastoa, mutta mitään ei löytynyt. Metsässä risteili paljon polkuja, ja Pascale päätti vielä seurata yhtä. Kohta hän pysähtyi ja vinkkasi työkaverilleen.

Siinä se oli, aivan kallion kyljessä.

Pascale ja hänen työparinsa lähestyivät rakennelmaa.

Maja oli kyhätty vanerista, laudasta ja aaltopellistä. Ulkoseinällä riippui kattiloita ja niiden joukossa auton pölykapseli.

Sukat ja housut kuivuivat pyykkinarulla. Majassa oli kuisti, ja sen katonrajaan oli ripustettu lyhtyjä ja tyhjiä viinapulloja kuin koristeeksi.

Kuistilla istui mies, joka kuunteli radiota. Hän tuijotti heitä yllättyneenä.

Pascale ja hänen työparinsa esittäytyivät.

He juttelivat hetken. Pave oli 64-vuotias. Hän oli asunut metsissä kauan, ehkä viitisentoista vuotta. Nykyisen majansa hän oli perinyt tuttavaltaan. Siinä oli sauna ilman kiuasta ja yksi huone, jota hän lämmitti kamiinalla. Silti oli kylmää ja kosteaa.

Ruokansa ja vaatteensa hän etsi jäteastioista, rahaa tuli pullojen palauttamisesta. Muita tuloja ei ollut. Ei myöskään henkilötodistusta, pankkitiliä eikä puhelinta.

Pascale puhui lämpimästä asunnosta ja ehdotti yhteistyötä. Pave kuunteli, oli ihmeissään.

Antti Kaajakari ja Lena Pascale työskentelevät etsivän lähityön parina. He kiertelevät kaduilla, ostoskeskuksissa ja päiväkeskuksissa, joissa avuntarvitsijoita voisi tavoittaa.

Paperit kuntoon

Paven elämä meni uusiksi yllättävän nopeasti.

Hän oli järjestelyistä ”ihan pihalla”, mutta suostui siihen, että Pascale ja hänen työparinsa selvittelisivät hänen asioitaan, ikään kuin linkittäisivät häntä takaisin yhteiskuntaan.

Pave tarvitsi henkilötodistuksen. Lena Pascale otti yhteyttä Helsingin sosiaalitoimeen, joka maksoi sen. Hän lähti Paven kanssa pankkiin, jossa hänelle avattiin pankkitili. Hän auttoi Pavea hakemaan toimeentulotukea sosiaalitoimistosta.

Pavelle olisi maksettu myös puhelin. Siitä hän kieltäytyi. Älypuhelinta hän ei ollut käyttänyt eikä sitä tarvinnut, mutta lämmin asunto kyllä kelpaisi.

Hän oli katsonut kaiholla kerrostalon koteja, joista paistoivat valot.

Pascale ja hänen työparinsa veivät Paven asumisen tuen arviointiin. Siellä Pave kertoi majastaan, jossa ei ollut juoksevaa vettä eikä sähköä. Hän peseytyi sadevedellä ja valaisi majaa taskulampuilla, joihin hän hankki pattereita pullonkeräysrahoilla.

Kului vain kaksi kuukautta, ja Helsingin kaupunki tarjosi hänelle tukiasuntoa.

Pave oli elänyt näkymättömissä, täysin palvelujen ulkopuolella. Hän ei asioinut virastoissa, ei käynyt edes lääkärissä. Hän oli asunnoton ja tuloton. Hän ei saanut mitään tukia ja etuuksia, kuten toimeentulotukea tai työttömyysturvaa.

Kotiosoitetta ei ollut, joten postikaan ei tullut. Edes verottaja ei kaivannut häntä.

Tilastoista voi päätellä, että Paven kaltaisia on Suomessa tuhansia. Sen tarkempaa tietoa yhteiskunnan pudokkaista ei ole.

Pave asui metsissä viitisentoista vuotta.

Palvelut vähenevät

Talvinen arkiaamu Helsingin rautatieasemalla. Lena Pascale odottaa työpariaan Antti Kaajakaria ja tervehtii tuttuja ihmisiä, jotka lämmittelevät penkeillä.

Asiakkaiksi heitä usein kutsutaan, kuten sosiaalityössä yleensä.

Etsivän lähityön pareja on Helsingissä neljä. Pascalen ja Kaajakarin aluetta on itä, jonne he toisinaan lähtevät yhdessä rautatieasemalta. He kiertelevät kaduilla, ostoskeskuksissa ja päiväkeskuksissa, joissa avuntarvitsijoita voisi tavoittaa.
Apua tarvitsevat hakeutuvat talvisin lämpimiin tiloihin.

Lähityöntekijät tervehtivät ja juttelevat, tulevat vähitellen tutuiksi. He neuvovat ja täyttävät avuksi hakemuksia. Heitä voi pyytää kaveriksi Kelaan.

Avuntarvitsijat ovat usein 30–65-vuotiaita miehiä. Asuntoa tai työtä ei ole, päihteitä kuluu liikaa, mielenterveys tai muisti rakoilevat. Jotkut asuvat kaupungin tukiasunnoissa, mutta viettävät päivänsä kaduilla, koska ovat tottuneet siihen.

Harva pystyy hoitamaan asioitaan. Pelkästään jonottaminen voi olla heille liian vaikeaa.

Kaajakari saapuu, hörppii kahvia pahvimukista.

Hän kuuntelee Pascalea ja toteaa, että lähityö pyrkii ensisijaisesti lisäämään hyvinvointia, ei palauttamaan työelämään. Avuntarvitsijoita autetaan saamaan etuuksia ja palveluja, jotka heille kuuluvat, ja juuri palveluista hän onkin huolissaan.

Esimerkiksi asunnottomat käyttävät poste restante -noutopisteitä, joita on karsittu. Pankin asiakaspalvelua on vähennetty. Vielä laskun voi maksaa pankissa, mutta miten käy jatkossa, jos ei osaa käyttää tietokonetta tai älypuhelinta?

Silloin sosiaalityön on tultava avuksi, Kaajakari toteaa. Yhteiskunta jää maksajaksi, kun yritykset karsivat kulujaan ja rajaavat asiakaskuntaansa.

Toisaalta yhteiskunnan palvelujakaan ei aina saa, ellei niitä osaa vaatia. Harva etsivän lähityön asiakas pystyy siihen.

Useat ovat hiljaa ja tuntevat häpeää esimerkiksi siitä, etteivät hallitse elämäänsä eivätkä ole ”yhteiskunnan arvostettuja jäseniä”.

Luottamus palveluihin ja viranomaisiin on heikkoa. Se katoaa helposti. Monelle riittää, kun palveluista sanotaan yhden kerran ei, Kaajakari sanoo.

Hän tuntee miehiä, jotka eivät ole sen jälkeen hakeneet palveluja.

Paven entinen maja.

Kylmää ja kosteaa

Helsinkiläinen Pekka kiertää entisen ulko-ovensa. Hän astuu varastorakennukseen toiselta sivulta liuskaa pitkin. Sisällä on aavemaista, pimeää ja kosteaa.

Kuuluu, kuinka pisarat tippuvat vesilammikkoon.

Pekka kulkee pimeydessä tottuneesti. Hän esittelee huoneensa, jossa nukkui vielä kaksi yötä sitten. Makuupussissa sohvalla, tavarakasojen keskellä. On lippalakkeja, pattereita, kaukosäätimiä, pyöränosia, jopa kosketinsoitin ja kitara.

Sähköä ei ole. Ei ole maksajaa, Pekka sanoo.

Nuorempana hän työskenteli sähköasentajana ja asui omakotitalossa Espoossa, kunnes erosi. Pekasta tuli asunnoton. Hän majaili ”joka paikassa ja metsässä yli kymmenen vuotta”. Tilille oli jäänyt vähän rahaa, joten lopulta hän osti asuntovaunun, jonka sai siirtää varastorakennuksen viereen, pomonsa pihaan.

Vaunu on yhä paikallaan. Ruhjottuna, ikkunat säpäleinä.

Pekka siirtyi asumaan varastoon, joka oli ”aina kylmä”. Valittaa hän ei osannut, vaikka olisi tarvinnut apua. Hän etsi polttopuita ja lämmitteli nuotiolla. Pulloja hän keräsi ”yötä päivää, sillä ahkera piti olla”. Rahoilla hän osti ruokaa ja pattereita taskulamppuun.

Kaikkeen tottuu, hän sanoo ja painottaa: ”Oikeesti.”

Pekka sytyttää tupakan entisessä kodissaan, pimeässä varastossa.

Lämpimään kotiin

Antti Kaajakari tapasi Pekan ensi kerran viisi vuotta sitten. Pekka sai lähityöntekijöiden tuella kaupungin tukiasunnon, mutta palasi kohta vanhaan kotiinsa, varastoon.

Nyt varasto puretaan, joten Pekan on lähdettävä.

Kaajakari ja Lena Pascale odottavat autossa Pekkaa, joka kerää tavaroita mukaansa. Hän on juuri muuttanut helsinkiläiseen asumisyksikköön, isoon yksiöön, jossa ”vesi tulee hanasta ja pääsee suihkuun”. Lähityöntekijät auttoivat häntä siinäkin.

Etsivää lähityötä on tehty Helsingissä vuodesta 2009.

Kaajakari kertoo, että lähityö oli aluksi projekti, jolla haluttiin kitkeä turvattomuutta itäisillä ja pohjoisilla asuinalueilla. Projektia jatkettiin vuosittain, kunnes etsivä lähityö vakiintui osaksi Helsingin kaupungin sosiaalityötä.

Pascalen mielestä työ on palkitsevaa. Usein konkreettista etsimistä, siksi itsenäistä.

Tulostavoitteita ei ole, mutta lähityöntekijät kirjaavat jokaisen kohtaamisensa sosiaalisiin raportteihin, jotka ovat kuin tieto- ja tilannekatsauksia kaduilta. Niitä jaetaan muille sosiaalialan tekijöille, järjestöille, jopa päättäjille.

Auton ovi käy ja Kaajakarin puhe keskeytyy. Pekka työntää sisään ison reppunsa.

Mukaansa hän on ottanut työkaluja, joita tarvitsee polkupyörän korjaamiseen. Hän kerää pulloja ja kuljettaa niitä pyörällään, vaikka saa nykyisin eläkettä. Ikäänsä hän ei muista. Sitä ei voi edes tarkistaa, sillä henkilöllisyystodistus on kadonnut.

Mutta älypuhelin löytyy. Siinä ei tosin ole sim-korttia. Pekka esittelee laitettaan ylpeänä ja tokaisee, että puheluja hän ei edes halua.

Kaikki on hyvin

Viikko on kulunut, ja Antti Kaajakari ja Lena Pascale nousevat autostaan Columbuksen kauppakeskuksessa Helsingin Vuosaaressa.

Sisällä he tapaavat Paven, juttelevat hetken.

Pave asuu edelleen Helsingin kaupungin tukiasunnossa, yksiössä. Hän on nyt 67-vuotias eläkeläinen, joka osaa maksaa ostoksensa pankkikortilla. Älypuhelinta hän ei vieläkään aio hankkia. Tietokonetta hän kokeili kerran, mutta onnistui vain sulkemaan sen.

Kaikki on siis hyvin, hän sanoo.

Mutta menneisyytensä hän laittaisi ”laakista uusiksi”.

Pave kertoo, että hän työskenteli aikoinaan rakennuksilla, sai kaksi poikaa ja oli naimisissa. Sitten tuli ero, ja elämä meni ”läskiksi”. Viinaa kului. Hän asui veljensä kanssa, mutta siitä syntyi eripuraa. Pave päätti lähteä. Hän haki kellarista sahan, vasaran, nauloja ja kirveen.

Ensin hän rakensi majan metsään kehätien varteen. Siellä hän asui yli kymmenen vuotta.

Sen jälkeen hän muutti Vuosaaren majaan, jossa hän asui neljä vuotta. Aamuisin hän otti polkupyöränsä ja työnsi sen rinteeltä ajotielle. Panttipulloja hän raahasi joka päivä ”niska limassa”. Ryyppääminen vähentyi. Siihen ei ollut aikaa eikä rahaa.

Maja oli kylmä ja kolea, jäseniä kolotti. Elämä oli silkkaa selviytymistä.

Kunnes koitti se syksyinen päivä, jolloin kuistille ilmestyi ”kaksi mimmiä”, Lena Pascale ja hänen työparinsa. Pave oli väsynyt, valmis elämänmuutokseen.

TEKSTI: PÄIVI ÄNGESLEVÄ

KUVAT: LIISA TAKALA

Kuntalehti avaa joulun ja vuodenvaihteen aikaan valikoituja juttuja menneen vuoden lehdistä vapaasti luettavaksi verkossa.

Avatar
Kuntalehti
kuntalehti@kuntalehti.fi
Jatka keskustelua #kuntalehti @kuntalehti Twitterissä tai Facebookissa.

Aiemmat kommentit

  1. Sen jälkeen kun vuosittainen henkikirjoitus lopetettiin vuonna 1989, näitä “metsien miehiä” ei ole kaivannut kukaan. Aikaisemmissa henkikirjoituksissa selviteltiin varsin tarkkaan, mihin sellaiset henkilöt, joista ei ollut saatu henkikirjoitusilmoitusta olivat joutuneet. Vaikka kysymys ei ollut lähimmäisestä välittämisestä, ongelmaihmiset tulivat tässä vaiheessa useinkin sosiaaliviranomaisten tietoon ja heidän elämäntilanteisiinsa pystyttiin perehtymään. Henkikirjoituksen loputtua tällaista vuosittaista kontrollia ei enää ole. Kotikuntalain rekisterin pitäjälle asettama velvoite asunnottoman tietojen tarkistamisesta lienee jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Pitäisikö määräajoin (esim. 5 vuotta) tapahtuva henkikirjoitus ottaa uudelleen käyttöön?

Keskustele

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*