Timo Reina: Kuntatalous kohti tuntematonta

Sote- ja maakuntauudistus on pohjimmiltaan kuntasektorin tehtävien ja voimavarojen uudelleenorganisointi. Sen seurauksena myös kuntatalous kokee historiansa suurimman muutoksen vuoden 2019 alussa.

Kysymyksessä on monin osin hyppy tuntemattomaan. Siksikin on valitettavaa, että uudistuksen valmistelussa ei ole juurikaan arvioitu sen vaikutuksia kuntatalouteen ja kuntien asemaan kokonaisuutena. Muutokset tulevat joka tapauksessa olemaan merkittäviä ja niiden simulointi kuntien taloussuunnittelussa on syytä aloittaa hyvissä ajoin.

 

KUNTIEN KÄYTTÖTALOUDEN volyymi karkeasti ottaen puolittuu. Kustannuksia siirtyy nykylaskelmin 17,7 miljardia euroa maakuntien vastuulle ja tätä vastaavasti siirretään verotulopohjaa ja valtionosuuksia. Myönteistä on, että nämä kustannukset ovat heilahteluille ja nousupaineille kaikkein alttiimpia sote-menoja. Toisaalta siirtyvien kustannusten ja tulopohjan yhtälö ei kuntakohtaisesti mene läheskään tasan, mistä seuraa arvaamattomia sopeuttamistarpeita.

Kuntien käyttötalouden supistumisen suurin riski on suhteellisen velkaantuneisuuden huomattava kasvu. Se pienentää reaalisesti talouden liikkumavaraa ja siten kuntien kykyä selviytyä velkataakasta ja investoida jatkossa. Suuri kysymysmerkki liittyy myös siihen, miltä asetelma näyttää ”pankinjohtajan” silmissä, kun asiakkaan liikevaihdosta katoaa puolet yhdessä yössä.

Kuntien taseet ja omavaraisuusasteet eivät olennaisesti pienene, koska sote-kiinteistöt jäävät kuntien omistukseen. Riskinä tulevaisuudessa on ilman maakunnan vuokrausta jäävien sote-kiinteistöjen rasite. On välttämätöntä, että näitä tilanteita varten rakennetaan yhdessä valtion ja maakuntien kanssa ennakollisesti monipuolinen työkalupakki.

Kuntien toimintamenoissa sivistystoimen painoarvo kasvaa jopa 80 prosenttiin. Se merkitsee, että mahdolliset sopeutuspaineet kohdistuvat yhä todennäköisemmin sinne. Tuloissa puolestaan yhteisö- ja etenkin kiinteistöverojen painoarvo nousee. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että myös kuntien tuloveroprosenttien suhteelliset erot repeävät 12,3 prosenttiyksikön tasavähennyksen seurauksena. Tällä tulee olemaan merkitystä muun muassa kuntien välisessä vetovoimakilpailussa.

 

TÄSSÄ TILANTEESSA OLISI ensiarvoisen tärkeää, että itsehallinnon ytimeen kuuluvaa kuntien mahdollisuutta päättää vapaasti tuloveroprosentista ei rajoitettaisi näennäisestikään. Rajoitus olisi koko kuntasektorin luottokelpoisuuden kannalta turhaa tulella leikkimistä. Kunnat eivät normaalitilanteessa korota tuloveroprosenttejaan ilman painavia taloudellisia perusteita. Mutta rajoitusuhan vuoksi näin saatetaan pelivaran luomiseksi tehdä. Tämän seurauksena kokonaiskuntaveroaste voi muodostua jopa korkeammaksi kuin veroista vapaasti päätettäessä. Verorajoitus on myös valtion valinta velkaantumisen puolesta talouden tasapainottamiskeinona, koska siihen ei kohdistu rajoituksia. Velka on siirrettyä verotusta myös kuntataloudessa.

Toinen ilmiselvä muutostarve lausunnoilla olevaan lakipakettiin on, että pakkokuntayhtymien, kuten sairaanhoitopiirien, maapohjia ei pidä siirtää maakuntien – tai niille kaavaillun yhteisen toimitilayhtiön – omistukseen. Toiminnallisesti pitäisi riittää, että soten kannalta tarvittavat tilat siirtyvät ja maapohjat voidaan vuokrata.

Pitää myös muistaa, että pakkokuntayhtymien maat ovat usein kuntien ja etenkin kaupunkiseutujen elinvoiman kehittämisen kannalta strategisesti merkittävillä paikoilla. Maakuntien yhteisyhtiöstä ei pidä luoda uutta maapoliittista toimijaa etenkään, kun sille ei ole uudistuksen tavoitteisiin liittyvää tarvetta.

Myös valtionosuusuudistus on käynnistettävä välittömästi. Nyt tehtävät – sinänsä välttämättömät – tasausjärjestelyt johtavat siihen, ettei voimassa oleva järjestelmä vastaa enää todellisuutta eikä varsinkaan uuden tilanteen tarpeita.

Timo Reina

Kuntaliiton varatoimitusjohtaja

Kirjoitus on julkaistu Kuntalehdessä 11/2016