Pääministeri laskussa - presidentti nousussa
Vapaat ja salaiset vaalit ovat länsimaiden demokratian
kulmakivi. Tämän huomaa, kun katsoo, miten sekasortoisen Ukrainan asioita
yritetään saada laillisuuspohjalle.
Meillä Suomessa on edessä kahden tason vaaleja;
ylikansalliset EU-vaalit ja sitten edustuksellisen demokratiamme perusvaalit
kahdessa puoluekokouksessa. Kokoomuksen puheenjohtajavaali on merkittävämpi,
koska uudesta puheenjohtajasta tulee maan pääministeri.
On sanottu, että jos kokoomus haluaa kasvaa ja olla
suosittu, se valitsee Alexander Stubbin. Jos taas se haluaa pelata varman
päälle sekä puolueessa että hallituksessa, se valitsee kotimaan politiikan
kaikki tunkkaisimmat nurkkauksetkin hallitsevan Jan Vapaavuoren.
KAIKKIA GALLUPEJA hallitsee ”unelmavävy Aleksi”. Kuntakenttä
ei Stubbia tunne, Vapaavuoren tietää jokainen.
Tulipa valituksi kumpi tahansa, presidentti Sauli Niinistön
tosiasiallinen vaikutusvalta kasvaa huomattavasti. Molemmat ovat Niinistön
rinnalla nuoria ja kokemattomia, Vapaavuori on jopa Niinistön entinen avustaja.
Näin pääministerin asema väistämättä heikkenee, vaikka valtiosääntö edelleen
pitää häntä maan ykkösvallankäyttäjänä.
Sinetin Niinistön ykkösasemalle sanelee Ukrainan kriisi;
pääministeri laulaa EU-kuorossa, kun taas presidentti ei sinne voi vetäytyä.
Hän vastaa EU:n ulkopuolisista kahdenvälisistä suhteista
suoraan ja henkilökohtaisesti Suomen kansalle. Suuri vastuu kasvattaa valtaa.
SOSIAALIDEMOKRAATIT ovat ehkä historiansa tärkeimmän
valinnan edessä. Kylmä tosiasia on, ettei Jutta Urpilainen ole saanut
puoluettaan nousuun, vaikka on nuori, tyylikäs ja osaava.
Keskiluokkaisten naisäänestäjien houkuttelu ei ole
onnistunut. Urpilaisen haastaja, ay-pomo Antti Rinne vetää perinteistä
duunarilinjaa ja saattaa hyvinkin nousta Suomen Stefan Löfveniksi.
Ruotsin metalliliiton puheenjohtaja Löfven nousi Ruotsin
sosiaalidemokraattien puheenjohtajaksi pari vuotta sitten ja on saanut
puolueensa selvään nousuun. Hän voi olla jopa Ruotsin seuraava pääministeri.
Kuntakenttä tuntee aika hyvin sekä Urpilaisen että Rinteen.
DEMARIKESKUSTELUA hämmensi viime kuun lopulla Ruotsissa
kymmenkunta vuotta ekonomistina toiminut Juhana Vartiainen esittämällä
Helsingin Sanomien haastattelussa inhottavan kysymyksen; tarvitaanko demareita
enää mihinkään, kun puolue on jämähtänyt menneisyyteen, eikä osaa uudistua?
Vartiainen johtaa nykyisin Suomen Valtion taloudellista
tutkimuskeskusta ja on ainakin ollut vakaumuksellinen sosiaalidemokraatti.
EU-vaalit ovat saaneet voimakkaan lisämausteen Ukrainan
tapahtumista, eikä kukaan osaa ennustaa mitä vielä ennen toukokuun 25. päivän
vaaleja tapahtuu. Poliittisten peikkojen lisäksi pörssianalyytikot pelkäävät
eurokriittisten ja populististen puolueiden menestyksen heikentävän
talouskasvua koko Euroopassa.
Demokratian myllyt jauhavat hitaasti: uusi pääministeri,
uusi hallitus ohjelmineen ja tiedonantoineen sekä eduskuntakäsittely ja
luottamusäänestys venyttävät aikataulua niin, että eduskunta on koolla vielä
heinäkuun ensimmäisellä viikolla.
Ja vielä ennen kesälomia pitäisi saada se kaivattu
sote-lakikin kuntiin kommenteille.
P.S. Positiivista tekemisen henkeä tarvitaan. Sitä ovat
peräänkuuluttaneet muun muassa keskustalainen ex-pääministeri Esko Aho, Nokian
ex-toimitusjohtaja Kalle Isokallio ja omalla tavallaan myös VATTin ylijohtaja
Juhana Vartiainen. Se puuttuu tasavallan yläkerrokselta, puolue-eliitiltä ja
hallitukselta.
Sen sijaan positiivista henkeä ja avoimuutta tapaa
järjestöissä, asiantuntijapiireissä ja seminaareissa. Sellaista tietoa ja
edessä olevien ongelmien käsittelytaitoa kuin esimerkiksi SOSTEn tai Sitran ja Kuntalehden
seminaareissa viime kuun puolella oli, on mukava kuunnella.
Se saa mielen iloiseksi. Ensimmäisessä seminaarissa käytiin
läpi sote-uudistusta, jälkimmäisessä kysyttiin ”missä päätökset viipyvät?”.
Eikä keskustelu ollut voivottelua, eikä tuhkan ripottelua!
Hannu Lehtilä
Uutisanalayysi on julkaistu Kuntalehdessä 6/2014
