Hyvinvointialueen itsehallinto on torso, mutta torsosta voi kasvaa hyvää jos sille annetaan mahdollisuus – Alueissa on enemmän mahdollisuutta kuin uhkaa, sanovat Jenni Airaksinen ja Tapani Tölli
Huoli hyvinvointialueiden itsehallintoa kaventavasta "putkohjauksesta" eri ministeriöiden tahoilta on aiheellinen, Tapani Tölli sanoo. - Minimivaatimus olisi, että hyvinvointialueet saisivat yhtä valtioneuvostotasoista ohjausta joka tulisi järkevästi ja toteuttaisi pitkän tähtäimen suunnitelmia, Jenni Airaksinen sanoi. (Näyttökuva videohaastattelusta)
Hyvinvointialueiden alkutaival on ollut haasteellinen ja kritiikkiä on tullut, mutta tärkeää olisi pitää katse siinä, mitä todella tavoitellaan, eli toimivampia palveluja kansalaisille.
Tätä mieltä olivat Kuntamarkkinoilla hyvinvointialueiden itsehallintoa pohtineet kuntatutkija Jenni Airaksinen Tampereen yliopistosta ja aluepäättäjä Tapani Tölli, kesk.
Osa tässä onnistumista on se, miten alueista puhutaan. Hyvinvointialue saa legitimointinsa kansalaisilta, Airaksinen ja Tölli muistuttivat.
Jatkuva puhe siitä, että raha loppuu, kansantalous on kuralla, tulee palveluverkkoselvitys ja toiminnan sopeuttaminen, tekee hallaa kansalaisten luottamukselle hyvinvointijärjestelmään.
Vaarana on, että alueet itse vaurioittavat kansalaisluottamusta jatkuvalla puheella siitä, kuinka kurjaa kaikki on, Jenni Airaksinen varoitti.
-Se on iso kysymys. Nyt kannattaisi alkaa muuttaa narratiivia alueille, että kyse ei ole kurjistamisesta ja säästämisestä vaan siitä että resurssit yritetään saada parhaaseen mahdolliseen käyttöön.
Torso itsehallinto
Airaksinen ja Tölli olivat molemmat sitä mieltä, että itsehallinto ei toimi alueilla täydellisesti. Tavoissa ilmaista asia oli keskustelijoilla selvä ero: Tölli kuvaili alueiden itsehallintoa ”rajoittuneeksi”, Airaksisen mukaan itsehallinto on hyvinvointialueilla torso.
Tämä vajavaisuus on Airaksisen mukaan iso pulma aluedemokratian kannalta.
-Olemme tottuneet siihen, että itsehallinto on vahvaa, on oikeus päättää tulojen kasvattamisesta, on yleinen toimiala, voi tehdä kaikkea mitä ei erikseen laissa kielletä.
Itsehallinnon edellytyksissä hyvinvointialueilla täyttyvät vain kaksi: vaalit ja oikeus päättää omasta hallinnostaan, Airaksinen muistutti
-Hyvinvointialueiden itsehallinto on oikeastaan yhtä kuin oma hallinto.
– Ja se värittää väkisinkin keskustelua, varsinkin kun Suomessa on totuttu vahvaan itsehallintoon
Putkiohjausta vai toimivaa yhteyttä?
Valtionohjaus kaventaa massiivisesti itsehallintoa ja sitä kautta vaikeuttaa aluedemokratian toimintaa, Jenni Airaksinen sanoi.
Ongelmana on erityisesti kolmen eri putken ohjaus ministeriöittäin: STM yrittää rakentaa uudenlaista ”kumppanuutta”, VM ohjaa tiukasti euroilla ja sisäministeriön ohjaus on luonteeltaan operatiivista, Airaksinen kärjisti.
-Kolmen putken ohjaus on tosi vaikeaa. Minimivaatimus olisi, että hyvinvointialueet saisivat yhtä valtioneuvostotasoista ohjausta joka tulisi järkevästi ja toteuttaisi pitkän tähtäimen suunnitelmia.
Keskustapuolueen konkari Tapani Tölli on toiminut niin kuntaministerinä, kansanedustajana, kuntapäättäjänä kuin kuntajohtajanakin. Eläkkeelle jäämisen jälkeen hänestä tuli aluepäättäjä, hän toimii Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueen aluehallituksen puheenjohtajana.
Tölli puolustaa tiukasti ajatusta siitä, että hyvinvointialue on itsehallinnollinen
-Vaikka itsehallinto on rajoitettu, pitää muistaa, että hyvinvointialue ei ole valtion alueellinen päällikkövirasto vaan itsehallinnollinen alue. Tämä täytyy myös ministeriössä muistaa, että meillä on itsehallinto.
Tämänhetkistä keskusteluyhteyttä ministeriöiden ja hyvinvointialeuiden välillä Tölli pitää hyvinä.
-Itsehallinnollisessa asiassa mielestäni on tärkeää, että luotetaan siihen, että lkun alueet ovat erilaisia, niin ratkaisut eivät ole joka alueella samanlaisia. Että luotetaan siihen, että pystymme omalla alueellamme ratkaisemaan asioita.
Jännitteet kuntien ja alueiden välillä
Alueilta on jo alkanut kuulua kuntien soraääniä, kun hyvinvointialueen palveluverkkosuunnittelussa on käynyt ilmi, että verkkoa on harvennettava eikä joka kunnissa joudutaan luopumaan tutuista palvelupisteistä.
Tämä on aluedemokratialle haaste, sillä suuri osa aluepäättäjistä on myös kuntapäättäjiä, eikä alueen asiasta päättäminen aina suoraan edistä kunnan asiaa. Kuntapäättäjä ei halua olla aluevaltuustossa päättämässä kuntansa palvelujen supistamisesta.
-Miten näkökulmat ja mittakaavat pystytään erottelemaan? Jotkut pystyvät, ihan kaikki ei, Jenni Airaksinen pohti.
Aika ja sen mukana tullut kokemus saattaa tässä auttaa.
-Käsitykseni mukaan Kainuun hallintokokeilun toisella valtuustokaudella näkökulmat olivat huomattavasti helpommin eroteltavissa.
Töllin mukaan on selvää, että kuntien ja alueiden välille syntyy jännitteitä. Tämän vuoksi on tärkeää mm. kuunnella ihmisiä ja asukkaita. Silti alueella päättäjä päättää alueen, ei kunnan asioista, Tölli vakuutti
– Aluevaltuutettu ei ole kunnan edustaja vaan aluevaltuutettu.
-Ei asioiden valmistelu mene niin, että virkamies alkaa valmistella asiaa ja katsoo ensin, että mistä kunnasta täällä on valtuutettuja, Tölli sanoo.
Keskustelua kommentoinut Satakunnan hyvinvointialueen edustaja totesi alue- ja kuntavaltuutetun kaksoisroolin olevan iso ongelma.
-Palveluverkosta keskustellaan kuntalakki päässä.
Kolme pointtia ratkaisuun
Jenni Airaksinen nosti esiin kolme tekijää, joiden kautta aluedemokratian ja itsehallinnon toimimista voisi edistää.
Ensinnäkin ohjauskokonaisuus pitäisi saada palvelemaan uudistumista.
-Koko ohjauksen tehtävä pitäisi olla se, että pystytään ratkaisemaan paremmin ongelmia. Minimivaatimus on, että valtionohjaus ei aiheuta ongelmaa hyvinvointialueen toiminnalle.
-Toiseksi järjestelmät pitää saada toimimaan. Pitäisi miettiä dynaamista prosessia: miten asiat etenevät valmistelusta päätöksentekoon siten, että luottamushenkilöiden ja viranhaltijoiden asiantuntemus oin parhaassa mahdollisessa käytössä.
Kolmanneksi tulisi kasvavassa talouspaineessakin pitää yllä luottamusta siihen, että sote ei ole kaikin osin pilalla.
-Jos koko ajan rummutetaan, että kaikki on pilalla, niin kyllä siitä tarinasta jossain kohtaa tulee tosi.
-Ilman kansalaisilta tulevaa legitimiteettiä ei ole tarvetta tällaisille hyvinvointialueille. Vaikka valtio valvoo, luottamus tulee kansalaisilta.
Tiedon jakaminen
Oleellista asioiden toimimisen kannalta hyvinvointialueella on myös tiivis yhteys aluejohtajan ja hallituksen puheenjohtajan välillä, Tapani Tölli korosti.
-Pitää olla sama tieto, ja kummankin pitää olla ajan tasalla.
-Päätökset edellyttävät sellaista valmistelua, että hallituksessa keskustellaan jo etukäteen päätettäväksi tulevista asioista, jotta syntyy sitoutuminen. Olemme puolitoista tätä harjoitelleen Pohjois-Pohjanmaalla, reilusti yli 50 kokousta on ollut ja vain kolmesti on äänestetty.
Tämä edellyttää hyvää valmistelua. Luottamushenkilöt eivät voi olla operatiivisia johtajia.
-Välillä tulee sellaista asetelmaa, että virkamies on laitettava kuriin. Ei se niin mene. Kun asia tulee päätettäväksi, organisaatiossa on oltava riittävä tieto.
Jenni Airaksinen toivoo, että löytyisi nykyistä parempi tapa jakaa yhteiskunnallisesti näyttöön perustuvia vaikuttavia käytäntöjä alueiden kesken.
-Tässä kohtaa rohkaisun sana: hyvinvointialueet ovat enemmän mahdollisuus kuin uhka. Kuntaperusteisen järjestelmän suurin haaste on ollut innovaatioiden heikko diffuusio.
Kun hyvinvointialueita on vain vähän yli parikymmentä verrattuna kolmeensataan kuntaan
-Jos sieltä saataisiin joka vuosi vaikka vain pari kolme näyttöön perustuvaa käytäntöä levitettyä koko maahan, me voisimme olla joidenkin vuosien päästä aika paljon paremmassa tilanteessa.
Lisää Jenni Airaksisen ja Tapani Töllin näkemyksiä hyvinvointialueista videohaastattelussa:
Lisää aiheesta:
Sote-uudistuksen tilanne on monella tapaa skitsofreeninen. Perimmäinen kysymys on, ettei uudistus ole toteuttamassa ainuttakaan sille asetetuista tavoitteista eikä sellaista ole edes näköpiirissä. Onko näin totaalisessa ristiriidassa järkevää yrittää saada järjestelmä jotenkuten toimintakykyiseksi, mikä maksaa koko ajan paljon, vai pitäisikö lähteä tekemään todellista sote-uudistusta, joka tuottaisi säästöjä palveluista tinkimättä?
Nykyisessä järjestelmässä perus- ja erikoissairaanhoidon saattaminen yhteen oli välttämättömyys, mutta muulta osin voitaisiin vaiheistetusti tehdä sekä nykyiseltä että tulevaisuuden potentiaaliltaan merkittäviä ratkaisuja ilman, että jouduttaisiin taistelemaan sen paremmin rahojen riittävyyden kuin niiden jakamisenkaan kanssa (googlaa Pelkistetty Sote). Se edellyttäisi valtakunnallista otetta, eli tarvitaan Terveyshallitus, jolla olisivat kaikki langat käsissään, ja joka kykenisi hyödyntämään kaikki mittakaava- ja synergiaedut. Se vastaisi valtakunnallisesta ohjauksesta maan parhaan asiantuntemuksen avulla – ja ilman puoluepolitiikkaa. Sen kautta kehitys- ja innovaatiotoiminta voitaisiin organisoida pysyväksi rakenteeksi, jolloin tulevaisuudessa ei enää koskaan voitaisi ajautua nykyiseen kaaokseen. Aluevaltuustot vastaisivat paikallisten olosuhteiden huomioimisesta, mutta ne olisivat kertaluokkaa nykyistä kevyempiä. Demokratian ylikorostaminen terveydenhuollon päätöksenteossa on tarpeetonta. Eihän sitä tai politiikkaa yksityisellekään puolelle kukaan kaipaa. Sitä paitsi nykyinen suuntaus keskittämiseen tekee demokratiasta näennäisen turhakkeen.